Minulle on opiskeluaikana muodostunut kaksi kirjallista
lomarituaalia. Muuttaessani opintovapaan viettoon lapsuusmaisemiin
pakkaan aina mukaani Mika Waltarin tiiliskiven paksuisen Sinuhe,
egyptiläisen. Parin vuoden kokemuksella näyttää siltä, etten
koskaan tutustu Sinuhen seikkailuihin edes kesällä, mutta se ei
haittaa. Kirja patsastelee tyynenä lomakirjojen joukossa, kunnes
tulee matkanneeksi takaisin Jyväskylään.
Toisen rituaalin kohdalla huijaan itseäni ihan yhtä paljon kuin
ensimmäisen. Toisin kuin levollinen Sinuhe, se aiheuttaa kuitenkin
muuten vaaleaan päähäni harmaita hiuksia postlomaalisena aikana.
Ennen loman alkua lakkaan vastustamasta kirjakaupan ovenkahvaa ja
ostan jonkin kokoisen pinon. Tiedän jo valmiiksi, että ne eivät
tule mahtumaan opiskelijakaksion seinänkokoiseen kirjahyllyyn, joka
itse asiassa on jo täynnä. Ongelma ei kuitenkaan ole näköpiirissä,
sillä lomaksi kirjat voi tuoda kesähyllyyn. Syksyllä se koti
hyllyineen on varmaan itsestään kasvanut.
Tämän parin kappaleen mittaisen itsepetosten tutkiskelun on
tarkoitus johtaa jälleen yhteen kesäkahmintakirjaani. Se olisi
voinut olla jo joulukahminta, jos en olisi aavistellut Joulupukin
aikeita – väärin. Hyvää kannatti kuitenkin odottaa, koska tästä
kesästä postauksineen muotoutuu selvästi varsinainen modernien
bestsellerien aarreaitta.
Ensimmäiseksi Kari Hotakaisen Luonnon laki (Siltala
2013) kiinnitti huomion mielettömällä kannellaan. Aapisen
jälkeen sisäsivulta löytynyt Elina Warstan nimi ei ollut yllätys,
mutta sormenpäitä piti liu'uttaa pitkin kiiltävien ja karheiden
kohtien rajoja pidemmän aikaa. Lisää painoarvoa kansi saa kirjan
sisällöstä, sillä kaikki keskeiset henkilöt on taitavasti
upotettu samaan uima-altaaseen.
Ei ole kirjaa kansiinsa
katsominen, mutta sisältökin on hurjan vaikuttava. Jokainen tietää,
että Hotakaisella on sana hallussaan, joten hänen puolellaan ei ole
esikoiskirjailijoihin verrattavaa yllätysmomenttia. Silti
kirjailijan henkilökohtaisen elämän viimeaikaiset tapahtumat ja
oman kantauimahallin vesijuoksevat mummot tuntien voi tämän
kertaista lopputulosta kuvata vain erityisen onnistuneesti elämältä
maistuvaksi mestariteokseksi.
Jos tuntee minut muutenkin kuin
sormina blogikirjoitusten takana, on todennäköisesti joskus
törmännyt siihen tosiasiaan, että olen (tilanteesta riippuen
huvittavan tai rasittavan) neuroottinen. Olen juuri se kanaemo, jolla
on pienessäkin iltalaukussa aina käsidesiä ja kosteuspyyhkeitä.
Vatsatautiepidemian aikaan kuljen hanskat kädessä tai kädet
taskussa. Saatan myös viettää useamman tunnin pohtien, uskallanko
loppujen lopuksi tehdä jotakin, jonka olisin voinut tehdä sen
ensimmäisen tunnin aikana. Viimeksi viime viikonloppuna tuskailin
Pori Jazz -festivaalin nettisivuille koottujen FAQ-kysymysten
osittaisen vajavaisuuden kanssa. Neurootikko olisi kysynyt, onko
Kirjurinluodolla muita vessoja kuin bajamajat ja saako alueelle
nestekiellosta huolimatta viedä nestesaippuaa.
Nämä asiat ovat oikeasti
mitättömän pieniä ja aiheuttavat mieletöntä maailmantuskaa, kun
järjellä ajatellen kyllä tiedän maailmassa olevan
merkittävämpiäkin asioita. Tässä yhteydessä esittelen aiheen
kuitenkin siksi, että se selittänee ainakin osittain valtavan
emotionaalisen suhtautumiseni Luonnon
lain Rautalaa
kohtaan. Jokainen ihminen hätkähtänee konkreettista kuvausta
siitä, kuinka yksilöltä sairaalassa viedään kaikki
persoonallisuus ja intimiteetti. Minä hätkähdän
kaksinkertaisesti, koska neuroottisuuteeni kuuluu myös
paniikkihäiriöisyyttä lähentelevä sairaalakammo (siellähän on
niitä bakteereita, ja joku saattaa oksentaa).
Luonnon laki
alkaa, kun veroja puoli elämäänsä kierrellyt ja kaarrellut
maalämpöyrittäjä Rautala ajaa pahan kolarin. Hän viettää
viikkoja ja kuukausia sairaalassa kokoon kursittavana ja
kuntoutettavana. Koko paketti maksaa hänelle murto-osan todellisesta
hinnastaan, koska jotkin asiat Suomessa vielä toimivat. Hoitajat
tosin ovat väsyneitä ja ylikuormitettuja. Keskushenkilö Laura
jaksaa hevimusiikin voimalla ja pohtii moneen otteeseen kutsumuksensa
suhdetta todellisuuteen. Lohdun ja ymmärrysyritysten sanamuodot ovat
monenlaiset. "Puutarhurin
mielestä Jumala antoi sairaanhoitajille ylivertaisen niityn
hoidettavaksi, eikä näin ollen ollut oikein kiukutella jos polun
varrella kasvoi myös niitä, joita sinne ei olisi itse kuuna päivänä
istuttanut." (36)
Rautalan
raskaana oleva tytär Mira pelastaa maailmaa vihreä ideologia
aseenaan. Hän on mukana nostamassa presidentiksi kovasti idoliani
Pekka Haavistoa muistuttavaa kandidaattia, muttei niin monien muiden
tavoin näe asioita kuin yhdeltä kantilta. Rautalan vanha isä Väinö
taas on pyörätuolissa istuvan vaimonsa Kertun omaishoitaja, joka
haaveilee lähestyvästä teatteriretkestä Hamletia katsomaan.
Uuden
tilanteensa myötä Rautala joutuu luopumaan yksityisyydestään
mutta myös pohtimaan omien toimintatapojensa oikeellisuutta. Hän,
kuten niin monet muutkin, tahtoisi aina selittää asiat itselleen
eduksi. Harmaan talouden harjoittajien selitykset toistavat samaa rataa: verot ovat niin suuria, että niiden kerääminen on
suoraa työläisen tai pienyrittäjän riistoa. Jos maksaa verot, ei
tule toimeen ja hullukin on, sillä eiväthän ne verot koskaan itseä
hyödytä – korkeintaan maahanmuuttajia ja muita sosiaalipummeja,
jotka eivät tee rehellistä työtä. Totuus on kuitenkin
huomattavasti lähempänä tätä: "On
olemassa kahdenlaisia muurahaisia, niitä jotka keräävät korsia
yhteiseen kekoon ja niitä jotka eivät kerää. Molemmat ovat yhtä
ahkeria. Ensin mainitut tekevät kaikkensa yhteisen hyvän eteen,
jälkimmäiset taas keksivät uutterasti syitä siihen, ettei korsia
tarvitsisi kerätä."
(74)
Heikoimmista yhteiskunnan pitää
ehdottomasti aina kantaa huolta, mutta olen jokseenkin kyllästynyt
siihen, miten ihmiset kaikissa yhteiskuntaluokissa uhriuttavat
itsensä. Ymmärrän kunkin ihmisen oman fiiliksen ja sen, että
olisi mukavaa tehdä mitä itseä huvittaa. Ymmi Hinaajaa
lainatakseni se yhteiskunta ei nyt vain pyöri sillä tavalla. Tukea
tarvitsevat vanhukset, hyvin köyhät ja hyvin sairaat sekä perheet
silloin, kun lapset ovat pieniä. Työttömyyskorvaukset terveille ja
työhön kykeneville ihmisille eivät saa olla niin suuria, että ne
tarjoavat mahdollisuuden olla tekemättä työtä. Erityisen avun
tarpeessa eivät ole tavalliset opiskelijat, jotka saavat jo nyt
kaikki palvelunsa puoli-ilmaiseksi ja pitävät oikeutenaan etsiä
itseään Kelan rahoituksella vuodesta toiseen.
Nähdäkseni yhteiskunnan
taloudellinen tilanne on huono tasan niin kauan, kuin jokainen
ihminen odottaa jonkun muun tekevän jotain. Kunpa joku voisi
joskus olla valmis luopumaan ensin omista eduistaan ja sitten vasta
muiden. Olkoonkin, että Väinö toteaa inhimillisen esteen
olemassaolon aika havainnollisesti: "Ihminen on
valtava olio, siihen mahtuu paljon erilaisia aineita, niin kuin
karjalanpaistiin. Esimerkiksi laakerinlehti. Se laitetaan sinne,
mutta ei sitä valmiista paistista syödä, silti sitä ei voi jättää
pois. Sama on ihmisessä, laitetaan se paha sinne ja vaikkei sitä
usein käytetä, sen pitää olla siellä."
(42) Sitten se joskus eskaloituu, ja sitten moralisoidaan.
Luonnollisesti siksi, että itse ei koskaan voisi kyetä samaan, itse
ei koskaan voisi heilahtaa. Kuiskaan mielipiteeni hiljaa, koska se on
niin pelottava: jokainen voisi. Silloin ja siksi yhteiskuntaa
tarvitaan.
Kaikella tähänastisella olen
tainnut jo ilmaista, että Luonnon laki kasvaa
Rautalan henkilökohtaisesta kriisistä koko modernin suomalaisen
hyvinvointiyhteiskunnan analyysiksi. Teoksen perussanoma tuntuu
kuuluvan: maksakaa veronne onnellisina ja tyytykää vähempään,
rakkaat ihmiset. Suomessa tarvitaan silmien avausta ja pohdintaa
Hamletin aikaiseen malliin. Kuten Väinö pohtii: "Mutta
voihan prinssin peruskysymyksen kärrätä tähän päivään ja
muotoilla sen uudelleen: Ottaako yhteiskunnalta kaikki apu vai vain
oleellinen? Lypsääkö kunnan vähistä rahoista roposia hierontaan
vai jumpatako itsekseen päivittäin? Pitääkö uimahallin vesi
lämmittää joka ilta, vaikka uimareita ei olisi tiistaina kuin
Hämäläisen Kake ja Kolehmaisen Sirpa? Onko pakko valaista latu vai
riittäisikö se sama kympin lenkki, jonka voi jokainen käydä
sutaisemassa valoisaan aikaan?"
(81)
Olemattomin julkisin varoin
rahoitetaan Suomessa mieletön määrä erilaisia palveluja, joista
suurin osa tuntuu merkitsevän kansalaisille jotain vasta, kun niitä
heikennetään. Täällä lapsuusmaisemissani on tänä kesänä
itketty tekstiviestipalstoilla sitä, miten kunta on kehdannut jättää
jotkin tienvarsikukkaset istuttamatta. On kyllä saatu uusi
uimahalli, uusi lukio ja uusi terveyskeskus, mutta niissäkin on
väärän väriset seinät ja laiskan näköiset työmiehet.
Istutuskeskustelun
ilahduttavimman puheenvuoron tarjosi (vieläpä teoillaan, ei vain
sanoillaan) eräs naisporukka, joka oli päättänyt itse ryhtyä
toimeen ja laittaa kukat kuntoon. He olivat yksinä harvoista
oivaltaneet, että jotain voi tehdä itsekin sen sijaan, että kaikki
kannettaisiin valmiina eteen. Tosin joku järjen jättiläinen oli
heti seuraavalla viikolla käynyt heittelemässä nämä rouvien työn
tulokset jokeen, koska onhan se nyt sietämätön ajatus, että joku
toinen on tehnyt jotain, kun itse en viitsi.
Minusta on vuosien poliittisen
ailahtelun ja heilahtelun jälkeen ilmeisesti tullut ärsyttävä
oikeistolaisporvari, jonka mielestä vain rahalla on maailmassa
väliä. Tahtoisin kyllä sanoa, ettei ole, mutta melkein tuntuu,
että silti on. Mira on intohimoinen vihreä idealisti, mistä
Rautala lataa suoraan mielipiteensä: "Me uskomme
talouskasvuun, sinäkin. Ainakin niin kauan kuin haluat lämpimässä
kodissa kuunnella iPodiasi. Vastustat talouskasvua, mutta haluat
kaikki mahdolliset palvelut."
(136) Vain äärimmäisen harvat pystyvät oikeasti elämään niin
kuin opettavat, koska ihminen on perusluonteeltaan epäjohdonmukainen
ja ahne.
Minun nähdäkseni ainoa keino
pelastaa tämä jo kituva pallo asukkaineen on onnistua kestävästi
yhdistämään talouskasvu ja vihreä ideologia. Taloudellisesti
heikkoina aikoina tavista – yksityishenkilöä tai yritystä – ei
nimittäin kiinnosta ympäristön hyvinvointiin panostaminen.
Silloin keskitytään tarvehierarkian mukaan omaan selviämiseen.
Jos vielä palataan Luonnon
lakiin, se jättää jälkeensä
ristiriitaisen fiiliksen. Ainakaan heti riemastuttavan lukukokemuksen
jälkeen ei oikein tiedä, pitäisikö nauttia jokaisesta päivästä
kuin se olisi viimeinen (ennen sairaalasänkyyn kahlituksi tulemista)
vai ihan varmuuden vuoksi ajaa vielä hitaammin. Neurootikolle
vastaus saattaa toki olla vähän helpompi kuin muille. "Elämä
menee nopeasti, mutta tulee hitaasti." (39)
Vielä yhdellä piirteellä
Hotakainen pystyy puhumaan kaikkien ajatukset puolelleen. Se on
huumori. Uimahallin lämmittämisestä kasvoille jää hymyilyttämään
Hämäläisen Kake. Rautalan työkaverin Mikan paikoin
syvällisestäkin elämänfilosofiasta jää mieleen lähinnä hänen
absurdi seikkailunsa ostamansa lampaan kanssa. Ja niin se on hyväkin.
Liika vakavuus tappaa kaiken
luovuuden, myös sen, jolla maailma tämänkin idealistin mielestä
vielä pelastetaan. Tässäkin tekstissä esittämistäni
argumenteista ja yhteiskuntafilosofisista pohdinnoista on mitä
todennäköisimmin löydettävissä lukuisia epäloogisia ja
kantamattomia kohtia. Tiedän sen, sillä jos niin ei olisi, se ei
olisi pelkkää pohdintaa.
Ja tiedättekö mitä? Hotakainen ja Väinö
tietävät: "Maailma oli kaunis, kun sitä katsoi
taksin ikkunasta tai muuten sivusta. Keskellä maailmaa eläminen oli
hankalaa." (227)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti