SYNNINTUNNUSTUKSIA (Katja Kettu: Kätilö)

     Modernit ja maailmanmenestystä niittäneet naiskirjailijamme ovat varmasti loputtoman kyllästyneitä tällaisiin vertauksiin. Silläkin uhalla tunnustan, että Katja Kettu peri aikoinaan lukijapositiossani Sofi Oksasen paikan. Hävettää myöntää, mutta vailla juuri minkäänlaista logiikkaa vastustin molempia aikani. En mitenkään intohimoisesti, mutta kuitenkin. Puoli Suomea tuntui lukevan, minä en.

     Oksasen ja Ketun kirjailijahahmoissa on ulkoisestikin paljon yhteneväisyyksiä. Kumpikin on omaan tyyliinsä luottava, itsevarma nuori nainen, joka ei pelkää sanoa mielipidettään aroistakaan asioista. Kun ammatti on vielä kirjailija, on kyseessä juuri sellainen tyyppi, jota vilpittömästi ihailen. Miksen sitten lukenut?
     Ennen niin ristiriitaisesta suhteestani Sofi Oksaseen kirjoitin varsin suorasukaisesti miltei tasan kolme vuotta sitten. Myöhemmistä vaiheista todettakoon sen verran, että ensikosketuksen jälkeen mikään ei ole ollut kuin ennen. Olen ahminut Oksasen teoksia ja ylistänyt etenkin Puhdistusta jokaisessa käänteessä, jossa se on ollut mahdollista. Olen muiden mukana närkästynyt Bazarin typeristä vaatimuksista ja seurannut Oksasen kulisseja ravistelevia kannanottoja muun muassa Ukrainan kriisistä.
     Kyseessä on täysipainoinen takinkääntö. Puolustuksekseni totean, että toivoisin niitä harrastettavan paljon enemmän. Olisi pelkästään mukavaa, jos esimerkiksi politiikassa muutettaisiin mielipidettä sen jälkeen, kun faktat ovat selvillä. Oma MUTU on aika usein huonompi peruste kuin MOT. Samalla olen kuitenkin huomaamattani projisoinut Katja Kettuun käsittämättömän tarpeeni vähän väheksyä massaa ja vahvoja naisia. On äärettömän surullista, että olen aina puolustamassa feminismiä ja kaikenlaista tasa-arvoa, kun pääni samaan aikaan kehittelee omiaan. Tai sitten olen vain ihminen.
     Irrationaalista mutta totta, pääni käänsi arkipäivän seksismin lävähtäminen päin naamaa eräänä kesäpäivänä. Krista Kosonen oli juuri voittanut Shanghain elokuvajuhlilla erittäin arvostetun palkinnon Kätilö-elokuvan parhaasta naispääosasta. Lehtiotsikot kirkuivat kuitenkin, kuinka upealta näyttelijättären raskausvatsa näytti rohkeassa gaalamekossa. Tapausta seurannut keskustelu innoitti minua kirjoittamaan aiheesta – ja tietenkin vihdoin lukemaan Ketun Kätilön (WSOY 2011).
     Jotain kehitystä on kolmen vuoden akateemisen aikuistumisen aikana ilmeisesti tapahtunut, koska lainasin kirjan vaivatta kirjastosta enkä edes muistanut alitajuntani boikottia. Sitten kävikin juuri niin kuin muinoin Oksasen kanssa: jäin ensimmäisestä luvusta koukkuun ja olen valmis suosittelemaan teosta jokaiselle kysyjälle. Päähenkilö on toki aika kategorinen – poikkeava vahva nainen vaikeissa olosuhteissa – mutta tarina on uskomattoman koukuttava. Aikasuhteet on punottu niin hienoksi verkostoksi, että jopa kärryillä pysyminen vaatii välillä sitkeää keskittymistä, mutta ratkaisut ovat ehdottomasti sen arvoisia. Loppuratkaisukin on järisyttävä.
     Lapin sota tuo ainakin itselleni tuttuun sotakirjallisuuteen merkittävän lisän. Talvi- ja jatkosodasta ja suomalaisten urheasta puolustautumisesta ylivoimaista vihollista vastaan on kyllä kirjoitettu ansiokkaasti, mutta kaikki haluavat unohtaa yhteistyön saksalaisten kanssa. Titovkan leiriä johtava Herman Gödel on juuri niin raaka natsihirviö kuin kuvitella saattaa, mutta ainakin Kätilön mukaan suomalaiset osallistuivat Lapissa natsien järkyttäviin ihmiskokeisiin, raiskauksiin ja kaikenlaiseen alistamiseen – vaikka sitten hiljaisina hyväksyjinä.
     ”Ja niin se on: Saatana saa vain harvoin tosi palkkansa tässä maailmassa tai ainakin saa pitää kemujaan aivan liian kauan. Liian kauan juuri siksi, että heikot ja sodasta huumaantuneet ihmiset eivät hoksaa ruveta vastahankaan. Kuten minä.” (187) Oma mieli saattoi kyllä olla sirpaleina kuin ristiriitaisella Johann Angelhurstin hahmolla. Syyllisyys lienee ollut niin musertavaa, että vaikeneminen on lopulta helpompaa, jollain lailla ymmärrettävääkin.
     Olennainen osa Kätilön kiehtovuutta on Jäämeren Lapin mystiikka, joka tuo monessa kohdassa mieleeni Rosa Liksomin retoriikan. Tässäkään romaanissa Lappi ei näyttäydy matkailumainosten onnelana tai rauhan ja puhtaan luonnon tyyssijana. Jäämereltä tuulee ja tuiskuaa kylmästi kuin helvetistä, maa on karu ja välimatkat pitkiä. Vain hullu rakentaa Jäämerellä oven aukeamaan ulospäin, kuten kätilö Kuolleen Miehen vuonossa toteaa.
     Jäämeren ranta on toki Suomelta mennyttä, mutta saman Lapin tunnelman yhdistän myös eteläisempiin osiin. Olen pohtinut viime aikoina paljon sitä, mistä johtuu Lapin kiehtovuuden väheneminen omissa silmissäni. Olenko lukenut liikaa juuri tällaisia kirjoja? Olenko alkanut nähdä hiihtokeskusten ja valmiiden vaellusreittien läpi eri tavalla kuin ennen? Olenko niin kaupungistunut ja turmeltunut, että pitkien välimatkojen erämaa pohjoisessa ahdistaa? Haluan selittää asian itselleni niin, että vaikka maakunta elää nykyään turismista, ei Lappi kuulu turisteille, vaan sitkeille lappilaisille. Ei minun tarvitse mennä sinne vaatimaan palveluita ja korostamaan etelän erinomaisuutta sen enempää kuin Viron-lautalla Tallinnaan.
     Ehkä aiemmin ruodittu syntinen ärsytykseni johtuukin vahvojen naiskirjailijoiden kategorisoimisesta. Miksi heidän pitää edes olla ”vahvoja naiskirjailijoita”? Miksi heidän pitää aina kirjoittaa naisten kärsimyksestä ja vaikeuksista, alistamisesta ja kaltoin kohtelusta? Sekä Puhdistus että Kätilö ovat tarjonneet vastauksen. Puhuminen ja kirjoittaminen ovat sukupuoleen katsomatta jokaisen velvollisuuksia niin kauan, kuin raiskaaminen, pahoinpitely ja naisten henkinen alistaminen ovat osa vihollisen keinovalikoimaa jossain päin maailmaa. Ne olivat täällä, ja tällä hetkellä ne ovat jossain muualla. Naisten ei tarvitse uhriutua eikä heitä saa uhrittaa. Naiset pitää nähdä myös potentiaalisina konfliktien ratkaisijoina, kuten Elisabeth Rehn sanoi partiolaisten konferenssissa elokuussa.
     Samalla kaikesta ei tarvitse repiä tahallaan huumaavaa somekohua tai pahoittaa mieltään itsetarkoituksellisesti. Miehiä ei tarvitse demonisoida, koska he ovat yhtenäinen ryhmä ihan yhtä vähän kuin naiset. Joissain asioissa naisilla voi olla asiat onnellisemminkin. ”Ja sitten, niin, sitten on lapsi. Otat sen syliisi ja liekutat ja sanot, että tyttö onkin parempi kuin poika, se ei koskaan joudu tappamaan käskystä.” (294) Sitä paitsi valehtelisin, jos väittäisin, ettei ensimmäinen primitiivinen halukkuuteni mennä katsomaan Kätilön filmatisointia olisi perustunut miespääosaa esittävään Lauri Tilkaseen ja hänen romaanin perusteella usein toistuvaan vähäpukeisuuteensa.
     Juuri 19 vuotta täyttänyt Ilona kirjoitti: ”Lukukokemuksen selkein opetus oli kuitenkin se, ettei ihmistä saa tuomita habituksen perusteella, vaikkei siitä pitäisikään. Tai se, että suuret massat ovatkin joskus oikeassa.” Aavistuksen irrationaalista, että olen sittemmin kyllä puolustanut massojen oikeuksia vähän viihteellisemmän kirjallisuuden yhteydessä vaikka kuinka monta kertaa. Tänne asti päästyäni mietin lähinnä, miksi minun pitää vieläkin kirjoittaa tästä? Miksi minun on pitänyt vieläkin ajatella näin? Vähän hävettää.
     Samalla vannon käsi sydämellä, etten enää ikinä boikotoi tietoisesti yhtäkään kirjailijaa. En pidä yhtäkään kirjailijaa ärsyttävänä siksi, että hän sattuu olemaan nainen ja ottamaan kantaa kuin mies. Kaadan loputkin kulissit. Pyydän syntini anteeksi. Menen kohta elokuviin. Jatketaan.