Otaksun maininneeni tässä kontekstissa aiemminkin, että eniten
palvomani teos maailman kirjallisuushistoriassa on koskettavan
kotimainen, rehellinen ja rakkaudellinen Täällä Pohjantähden
alla kaikessa komeudessaan. Se
on niin hieno, etten ole koskaan kirjoittanut siitä (ainoastaan vähän sivusin kerran). En ole edes
yrittänyt, enkä yritä vieläkään.
Sen sijaan kerron päässeeni
vasta nyt Väinö Linnan menestyksen alkulähteille Musta
rakkaus -romaanin (WSOY 1948 /
1986) muodossa. Sen tarina pyörii kiehtovasti yhden teeman ja
tapahtumaketjun ympärillä eikä rönsyile kahteentoista suuntaan,
kuten Pohjantähti-trilogia myöhemmin teki. Kerrontaratkaisu kietoo
lukijan juonen ympärille tiiviiseen vyyhtiin, mikä on jotenkin
mielenkiintoista siksi, että tekstin pintataso ei tule kovinkaan lähelle. Päin vastoin, sen lievä tragikoomisuus saattaa
paikoitellen melkein naurattaa.
Tapahtumien kulku ei sitten niin
kovasti nauratakaan. Teknillisen koulun tyhjätaskuinen oppilas Pauli
Haantie ja tehdastyöläisen tytär Marjatta Salmela rakastuvat
Tampereella, Amurin tehdaskorttelissa. Ensikohtaaminen tapahtuu
sattumalta, ja tapahtumat kehittyvät siitä edelleen lähinnä
kummankin yhteneväisten ajatusten ja merkityksellisten katseiden
varassa. Marjatan menneisyyteen liittyy kuitenkin salaisuus, ja Pauli
on pelottavan mustasukkainen mies. Rakkaudesta tulee kovin mustaa, ja
lopussa on jäljellä lähinnä fyysisiä ja henkisiä ruumiita.
Juonikuvio sinällään voisi
olla melkein mistä tahansa Shakespearen näytelmästä tai vanhasta
suomalaisesta elokuvasta, mutta jotenkin Linna osaa taas tuoda siihen
vähän enemmän. Vaikka kertoja on ulkopuolinen, on kerronnan
fokalisaatio niin tiukasti keskeisissä henkilöissä, että heidän
ilmeidensä värähdyksistä on mahdollista tulkita jotain syvää.
"Perheessä vallitsi sellainen lapsellinen
onnellisuus, jonka toivottu kihlaus aina aiheuttaa. Isäkin tunsi yhä
suurempaa hellyyttä tytärtään kohtaan ja lisäksi tämä asia
nostatti suunnattomasti hänen ylpeyttään"
(60), kuvaa kertoja, kun kaikki on vielä hyvin. Omasta
kihlauksestani ei ole vielä niin mittavasti aikaa, etten pystyisi
tätä tunnelmaa tunnustelemaan.
Ihan niin mukavasti homma ei
sitten jatkukaan. Vaikka rakastavaisten kaunopuheinen kiihkeys saa
välillä vinon hymyn 2000-luvun lukijan huulille, Paulin raivoisat
mustasukkaisuuskohtaukset eivät sitä tee. Niiden kuvallistamisessa
on itse asiassa yllättäen hyvin paljon samaa kuin aivan eri
tyylilajia edustavassa Reko Lundánin mestarinäytelmässä
Tarpeettomia ihmisiä.
Yhtäläisyys tuo mieleen sen, ettei lähisuhdeväkivalta (henkinen
tai fyysinen) ole kovinkaan paljon muuttunut vuosisatojen saatossa.
Välillä Paulin uhoava raivo saa
vainoharhaisuudessaan lukijan melkein ärsyyntymään.
"Minä tunnen ne. Minä tunnen kyllä tuon koirajoukon. Mokomat
suunsoittajat. Koko kaupunki juoruaa. Kaikki perkeleen paskiaiset
sitä jauhavat. Hänen mieleensä ei tullut edes se, että koko
kaupungilla ei ollut mitään syytä pohtia hänen asioitaan, koska
sen asukkaista vain mitättömän pieni osa tunsi hänet ja siitäkään
osasta tuskin monikaan välitti paljoakaan hänen asioistaan."
(159) Onneksi kertojakin edes näin teoksen loppuvaiheilla kielentää
asian, joka lukijaa häiritsee jatkuvasti.
Koko kaupunki ei varmasti ole
kiinnostunut yksittäisen ylioppilaan asioista. Ei ollut silloin,
eikä ole sen enempää nykyään. Hämmästyttävän paljon
tällaista ajattelua silti esiintyy muuten ihan järkevien ihmisten
pääkopassa – siitäkin huolimatta, että kysymykseen "mitähän
ne muut oikein ajattelee" vastaus on useimmiten "ei
mitään".
Paulissa ärsyttää myös hänen
ehdottomuutensa ja mustavalkoisuutensa, joka sekään ei
valitettavasti ole nykyihmiselle tuntematon piirre. Viime aikoina
olen ärsyyntynyt etenkin hyvää tarkoittavasta
fitness-kulttuurista, jonka äänenkannattajat tuntuvat tietävän
aina parhaiten, mikä muille ihmisille on hyväksi. Joskus he ovat
toki oikeassa (liikunta on hyväksi ja niin edelleen), mutta etenkin
tietty länsimaisen erittäin kehittyneen lääketieteen väheksyminen
kummastuttaa minua harva se päivä. Yksi omalle koulukunnalle
edullinen tutkimustulos hyväksytään usein täysin kritiikittä,
vaikka se olisi ristiriidassa sadan muun tuloksen kanssa.
Erityisesti minua on kismittänyt
yksi asia. Olen viime aikoina törmännyt kyseisessä kontekstissa
usein väitteisiin, joiden mukaan lääkkeet ovat elimistölle
myrkkyä ja niiden käyttö pitäisi lopettaa, ellei kyse ole
vakavasta tai jopa hengenvaarallisesta sairaudesta. Voidaan tietysti
kysyä, kuinka järkevää on syödä kipulääkettä joka päivä
tai pitää yskänlääkkeitä karkkina, mutta jälleen kerran
kultaiselle keskitielle jää aika monta muuta tapausta.
Tietenkin minulla on oma lehmä
ojan pohjalla, kun satun kantamaan mukanani ei-vaarallista kroonista
sairautta. En tietenkään kuolisi ilman jatkuvaa lääkitystä,
mutta valitsen huomattavasti mieluummin tabletin päivässä kuin
jatkuvan kivun ja toimintakyvyttömyyden. Kummallista on myös se,
että samaan aikaan kaiken maailman lisäravinnepillerit tuntuvat
olevan terveydelle ennemminkin hyödyksi kuin haitaksi, vaikka
kaikkia niiden sisältämiä entsyymejä saisi innokkaampikin
kuntoilija ihan tavallisesta ruuasta.
En sitä paitsi voi oikein
välttyä ajattelemasta, että Paulinkin raivo olisi voinut olla
taltutettavissa oikeanlaisella avulla epämääräisten ohjailujen ja
vihjailujen sijaan. Olisi siinä voitu säästyä ainakin parilta
ruumiilta sen sijaan, että loppuun asti teoksen neljästä
keskushenkilöstä selviää vain yksi. Tämä oli juonipaljastus,
pahoittelen.
Toisaalta on vielä palattava
siihen ajatukseen, ettei nykymaailman meno ole Linnan malleista
juurikaan muuttunut. Eiväthän kunnia- ja puhtauskysymykset
kihloihin mennessä ole nykymaailmassa enää mitään (ja hyvä
niin), mutta ehkä jonkinlainen uhoilu- ja machokulttuuri on
voimissaan. Ja etenkin viha. Sen määrä tuntuu olevan vakio tai
jopa kasvamassa. Siksi minua jo vähän jännittää, miltä
vaalitulos näyttää myöhemmin tänään.
