HEITTÄÄ HIUKSET SEKAISIN (Sofi Oksanen: Norma)

Kun Sofi Oksasen kauan odotettu uutuusromaani paljastuikin dekkariksi, moni hämmästyi. Normaa (Like 2015) luettiin ainakin monissa kritiikeissä hieman epäillen. Lehtijutuissa korostettiin, että Oksanen aikoo kyllä jatkaa Viron lähihistoriaan sijoittuvaa sarjaansa – Norma on vain välityö.
     Juttujen lukeminen huvitti minua hieman, sillä omasta puolestani Oksasen ei olisi mikään pakko kirjoittaa enää yhtään Viro-kirjaa. Tätä ei sovi käsittää väärin: kuten olen aiemminkin todennut, Stalinin lehmät, Puhdistus ja Kun kyyhkyset katosivat ovat kaikki omalla tavallaan erittäin onnistuneita romaaneja. Joskus aiheen vaihtaminen on kuitenkin aika virkistävää. Normakin on erittäin onnistunut romaani.

     Toisaalta on nähdäkseni liioiteltua puhua lajityypin vaihtamisesta. Dekkarin piirteistä huolimatta Norman tyyli on hyvin lähellä Oksasen totuttua kirjoitustapaa. Sitä paitsi Puhdistus sisälsi mielestäni aivan samanlaisia dekkarielementtejä: palapeli hahmottui pala kerrallaan eikä lukijalle paljastettu kaikkea. Kun kyyhkyset katosivat taas jäi minulle paikoin aukkoiseksi vielä kirjan loputtuakin.

     Jännitystarinana Norma ei jätä jälkeensä samanlaisia aukkoja, mikä sopii minulle hyvin. On laiskuutta salapoliisiromaanilta jättää olennaisia asioita selvittämättä. Minulle tulee siitä tunne, että kirjailija ei ole jaksanut itsekään keksiä tarpeeksi oivaltavaa juonikokonaisuutta. (Sama pätee televisiosarjoihin. Vieläkin ärsyttää Sillan toisen kauden epäselvä ratkaisu, johon ei palattu sanallakaan edes seuraavalla kaudella. Cliffhanger on huijausta, jos sille ei tarjota vastinetta.)

     Norma on myös epätavallisen kiehtova aikuisten satu. Satu on kerrottu niin hyvin, että aikuinen suorastaan tahtoo uskoa paikoin ihan kummallisiin fantasiaelementteihin. Minä en edes pidä fantasiakirjallisuudesta, mutta itse asiassa tuntuu varsin luonnolliselta, että Norman hiukset kasvavat vaarallista vauhtia. Mukamas realistiseen jännitystarinaan uppoutunut lukija toivoo lähinnä, ettei hän vain jäisi kiinni tai joutuisi ongelmiin. Muista sakset!

     Oksaselle tyypillinen, herkullinen ja samalla vakava yhteiskunnallinen ulottuvuus on kuitenkin Norman ydin. Hius- ja lapsikauppa ovat häikäilemättömän järjestäytyneen rikollisuuden keinoja alistaa ja riistää tavallisia naisia. Ne ovat sellaisen kidutuksen muotoja, jotka eivät tarvitse ympäristökseen sota-aikaa tai sekavaa yhteiskunnallista tilannetta. Ne tapahtuvat ympärillämme samalla, kun käymme arkisesti kampaajalla tai lomailemme hinnaltaan edullisissa entisissä neuvostovaltioissa.

     Kohdunvuokrauksessa ja hiusten myymisessä olisi helppo vedota vapaaehtoisuuteen ja jokaisen oikeuteen päättää omasta elinkeinostaan. Norman maailmassa kukaan ei kuitenkaan ole vapaaehtoinen. Pohjimmiltaan bisneksessä on aina kyse maskuliinisen eliitin pyörittämästä, järjestelmällisestä hyväksikäytöstä. Näennäisellä vapaaehtoisuudella ympärillä olijat voivat vain sulkea silmänsä – tai esimerkiksi pidentää hiuksensa.

     Niin niin, kyllähän se jatkuva naisasian hokeminen jo kyllästyttää. Eikö meillä ole maailmassa oikeitakin ongelmia, niin kuin vaikka ilmastonmuutos ja pakolaisasiasta kehitetty "kriisi"? Ajattelu menee harhaan siinä, että näin pienessä maailmassa oikeastaan kaikki liittyy kaikkeen. Sorto voi kohdistua sukupuoleen, etniseen taustaan tai luontoon. Asiat harvoin muuttuvat pelkästään pitämällä meteliä, mutta vielä vähemmän ne muuttuvat ilman sitä – asiallista – meteliä. Sitä on toki pidetty tänä vuonna tässä blogissa aika paljon. Saa nähdä, millainen teema ensi vuodelle muodostuu.

     Normaa lukiessa mieleeni nousi vahvasti kuvia lukioajalta. Tekstitaitoja harjoiteltiin silloin Sanomalehtien liiton mainoksella, jonka sisällön tuotti itse Sofi Oksanen. Äidinkielenopettaja teroitti, että teemme valtavan virheen, jos analysoimme vain voimakkaasti kantaaottavaa tekstiä. Visuaalisen tulkinnan kannalta avainasemassa ovat Oksasen pinkit ja violetit hiukset. Joku on saksinut ne kappaleiksi vähän kuin sananvapauden.

     Joku on saksinut kappaleiksi naiset. Onneksi ei kuitenkaan kaikkia naisia. Ei sellaisia kuin Norma Ross, vaikka moderniksi naissankariksi Normakin tarvitsee vähän epärationaalisesti miehen apua pelastuakseen. Ainakaan ei sellaisia kuin Sofi Oksanen, mistä kiitos hänelle.

SINÄ OLET MINUN SISKONI (Jenni Pääskysaari: Tyttö, sinä olet...)

     Joskus ihmisellä on vähän yltiöpositiivinen käsitys omista kyvyistään. Katselin tällä viikolla kalenteria suu auki ja mietin, minne marraskuu meni. Hävikillä voi olla jotain tekemistä sen kanssa, että olen tavanomaisen opiskelun lisäksi tehnyt kahta työharjoittelua, reissannut viikon välein pääkaupungissa, järjestellyt vuodenvaihteessa koittavan avioelämäni alkujuhlaa ja remontoinut makuuhuoneen.
     Tai siis yrittänyt remontoida makuuhuoneen, sillä siinäkin asiassa olin arvioinut minäpystyvyyteni hieman yläkanttiin. Nukuimmekin sulhon kanssa viikon verran olohuoneen sohvalla ennen kuin maailman paras tapetoijaäitini tuli hätiin. Äiti siis remontoi makuuhuoneen.
     Äiti toi myös kivoja tuliaisia: Jenni Pääskysaaren viime keväänä ilmestyneen Tyttö, sinä olet... -opuksen (Otava 2015). Olin alun perin ajatellut kirjoittaa tässä omituisessa kuussa Sofi Oksasen Normasta, mutta säästetään se joulukuulle. Pääskysaaren teos ansaitsee nimittäin tulla huomioiduksi juuri tässä kuussa ja kaikkien näiden härdellöintien jälkeen. (Sanon "jälkeen", kun optimisesti ajattelen niiden taittuvan jo voiton puolelle. Ainakin makuuhuone on todella ihana.)
     Esipuheensa ja tyylinsä perusteella Tyttö, sinä olet... lienee kohdennettu ensisijaisesti teinitytöille. Sen lukeminen ei kuitenkaan olisi pahitteeksi kellekään. Olen Pääskysaaren kanssa lukuisista asioista hämmentävän samaa mieltä. Monia tekstejä on näin juuri aivonsa kypsyttäneenä 22-vuotiaana kiinnostavaa ja liikuttavaa peilata omaan teiniminään. Hänellä oli valtava tarve pelastaa koko maailma ja takoa jokaisen urpon ja epäoikeudenmukaisen ihmisen päätä seinään. Toisaalta moni teksti toimii edelleen uskon vahvistuksena.
     Joku ehkä miettii, miksi osoittelevasti kirja juuri tytöille, joille on jo suunniteltu muun muassa koulujärjestelmä ja joille kaikki on muutenkin niin helppoa. Vastaukseksi lainaan kirjailijaa: "Ei ole miehen vika, jos nainen ei ota vastaan johtotehtäviä, ei ole pojan vika, jos tyttö ei saa suutaan auki tai pidä puoliaan. Uudelleen asennoitumista tarvitaan ihan kaikilta." (70) Samalla tyttöys on edelleen yhteiskunnan rakenteisiin naulattu altavastaajan rooli. Se on positio, johon voidaan asettaa ja jolla voidaan alistaa.
     Tällä viikolla olen ollut vähän närkästynyt Finlandia-palkinnon jakotilaisuuden aiheuttamasta media- ja somekohusta. En ole närkästynyt Laura Lindstedtin voitosta enkä siitä, että hän päätti kiitospuheessaan ottaa voimakkaan retorisesti kantaa politiikkaan. Puhe sisälsi kyllä monta teesiä, joista en ole Lindstedtin kanssa samaa mieltä – eikä ollut moni muukaan. Myös sisältöön kohdistuva kritiikki käännettiin kuitenkin "puolustajien" leirissä hyvin nopeasti sananvapauden vastustamiseksi – ja ennen kaikkea "nuoren sanavalmiin naisen pelkäämiseksi".
     Suhtautuminen aiheutti minussa suurta, vähän kiukkuista hämmennystä, sillä juuri se on jälleen osoitus rakenteellisesta "tyttöjen" eli nuorten naisten aliarvioimisesta. Se sisältää voimakkaan ennakkoasenteen, jonka mukaan nuoren naisen näkemystä ei voi kritisoida ilman, että se aina kohdistuu hänen nuoruuteensa ja naiseuteensa. Keski-ikäisen miehen puheesta voidaan arvioida sisältöä ilman reunahuomautuksia, nuoren naisen ei. Se loukkaa, kun on itsekin nuori nainen, joka tahtoisi keskustella aina itse asiasta. En usko reaktion olleen Lindstedtin omienkaan tarkoitusperien mukainen.
     Tyttöjä siis lytätään ja tyttöjä pitää kohottaa. Pojilla on varmasti omat ongelmansa, joita ei sovi väheksyä, mutta tyttöihin keskittyminen ei silti ole heiltä pois. Tässä all male panel -maailmassa jokainen tyttö ansaitsee saada vähän uskoa omiin kykyihinsä. Siinä jos missä Jenni Pääskysaari onnistuu. Eri adjektiivien alle on kirjoitettu muutaman sivun mittaisia tsemppauksia, joista tulee hyvä mieli.
     Tekstejä rytmittävät myös tunnettujen naisten haastattelut, joissa he ottavat kantaa luvun aiheeseen. Iina Kuustonen esimerkiksi kertoo maankuulusta sisarsuhteestaan tavalla, joka saa hymyn toisen isosiskon huulille: "Parasta siskoudessa on, että minulla on aina ollut kaveri jonka kanssa leikkiä. Ja kivi, jota vasten hioutua. [– –] Kurjinta siskoudessa on, että lapsena piti jakaa kaikki." (55) Ja kuten Pääskysaari itse toteaa: "Jonkun siskona oleminen ja eläminen opettaa meille elämän perustaitoja – vuorovaikutusta, jakamista ja tunteiden hallintaa." (47)
     Ei se mitään, että välillä on ollut maha mustelmilla aggressiivisen pikkusiskon nyrkkitekniikan vuoksi. Ei se mitään, että sama sisko on kerran menettänyt puolet hiuksistaan kampaamossani. Ei se mitään, että siskon lahjojen avaamisesta sai aina osakseen huutoa, vaikka olisi vain yrittänyt auttaa. Pääasia on, että on aina ollut joku, jonka kanssa leikkiä ja testata vuorovaikutussuhteiden äärirajoja. Taidan olla nykyään parempi ystävä ja vaimo, kun olen niin monta vuotta saanut olla tasaisesti ihan hirveä sisko. Lapsuus ja juuri isosiskous on pitkälti hionut minusta luonteen, joka tänään olen.
     Varhaiset kokemukset kantavat tunnetusti pitkälle. Olen mielettömän onnellinen, että ne ovat kantaneet minua ylöspäin. Tähänkin ikään mennessä kun on jo ehtinyt nähdä ja kuulla lukuisia päinvastaisia vaihtoehtoja. "Pahoille asioille, surulle ja tuskalle voi antaa vallan. Niistä voi tehdä oman elämäntarinansa ja syyttää niitä kaikesta, sanoa "Kun minulla on niin vaikeaa". Tai sitten voi miettiä kaikkia niitä ihmisiä, jotka jatkavat elämäänsä kamalista kokemuksista huolimatta." (29) Omassa kurjuudessa kieriminen ei valitettavasti auta itseä eikä toisia. Pääskysaaren argumentaatiossa on piristävää sekin, että hän kehottaa rehdisti ottamaan etäisyyttä ihmisiin, jotka ottavat energiaa enemmän kuin antavat.
     Olen joutunut itsekin tekemään niin ja tuntenut syyllisyyttä. Lukukokemus osoitti haavojen kuitenkin parantuneen muutamassa vuodessa hämmästyttävän hyvin. Lopulta jokainen meistä on vastuussa omasta elämästään ja siitä, että voi antaa toisille ihmisille iloa ja rakkautta. "Meillä on omassa äidinkielessämme lause, joka tarkoittaa kauneinta asiaa, jonka voi toiselle ihmiselle sanoa, ja siksi se pitäisi sanoa aina kun siltä tuntuu. Se ei kulu. Ja jos valitset sanoa sen vaikkapa joka päivä, huomaat kyllä, jos jonain päivänä sinun ei tee mieli sanoa sitä – silloin on ryhdyttävä toimenpiteisiin." (6)
     Enemmän kuin surkuttelevia, oman napansa ympärillä pyöriviä valittajia maailma tarvitsee tekijöitä. Heitä arvostan itsekin. Vaihtoehdoton kritiikki ei saa aikaan kuin pahaa mieltä ja vastakritiikkiä. Siitä on tullut maan ja maailman tapa. Todellisia sankareita ovatkin he, jotka jaksavat ankeuttajista huolimatta tavoitella omia päämääriään ja yhteistä hyvää. Edistyksellisissä organisaatioissa, kuten suomalaisissa partiojärjestöissä, he ovat jo ilahduttavan usein naisia.
     Minä ajattelenkin lämmöllä puheenjohtaja Maria ja puheenjohtaja Annaa, kun Jenni kirjoittaa: "Kysyn, koska ajattelen, että ideat eivät ole oikeastaan minkään arvoisia, jos niitä ei toteuta. Ja siinä, että lupaa tehdä jotain, ei ole mitään hienoa. Siinä että tekee, mitä on luvannut, on." (77) Toisaalta ei tarvitse olla missään erityisessä asemassa, jotta voi erottua joukosta tekijyydellään. Nykyajan ihminen on niin kykenemätön sitoutumaan kalenterinsa tasolla edes muutaman viikon päässä oleviin asioihin, että todellisia tekijöitä tullaan vielä tarvitsemaan monessa paikassa.
     Löysin ilokseni sielunsiskon myös superihanasta Linda Liukkaasta, jonka Hello Ruby teki ammattikoodarin tulevaan vaimoon viime kesänä suuren vaikutuksen. Liukas nimeää esikuvansa näin: "Ihailen runoilija Edith Södergrania, tekstiilisuunnittelija–johtaja Armi Ratiaa ja kirjailija–taiteilija Tove Janssonia. Kaikki kolme ovat naisia, joiden sanat muuttivat Suomea. Yritän muistaa, että pelkäämällä en saa mitään. Siinä minua rohkaisee Edith Södergranin runo Ihmeellinen meri. Edith eli 1920-luvulla, seisoi tulevaisuuden rajalla ja huusi, että ei pelota." (80–81)
     Minun sanani eivät muuta vielä Suomea, mutta kunpa ne muuttaisivat edes yhden ihmisen ajatusmaailman iloisemmaksi, suvaitsevammaksi ja holistisemmaksi. Ei ole mahdollista päästä Edithiksi Edithin paikalle (vaikka sitäkin olen pohtinut), mutta yritän tasaisin väliajoin seistä parvekkeella huutamassa, ettei pelota. Edith auttaa: "Annan vaistoni rakentaa valmiiksi sen minkä avoimena odottava älyni näkee. Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen." (Septemberlyran 1918, johdanto)
     Älä sinäkään tee itseäsi pienemmäksi kuin olet. Älä toisaalta myöskään suuremmaksi. Terveestä itsetunnosta lähtee kaikki: muutos keskusteluilmapiirissä, arjessa, maailmassa. Auta ja kunnioita. "Anna itsellesi lupa olla hyvä asioissa, joissa olet hyvä, loistava asioissa, joissa olet loistava, poikkeuksellinen asioissa, joissa olet poikkeuksellinen." (74–75)

MUST BE FUNNY IN THE RICH MAN'S WORLD (Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein)

     Tässä kuussa Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön todella ammattitaitoinen suukirurgi leikkasi minulta puhkeamattoman viisaudenhampaan. Hammaslääkärini mukaan kyseinen hammas ei ollut irronnut hermokanavasta ja uhkasi viereisten hampaiden juuria. Ennakko-odotukseni toimenpiteestä eivät olleet erityisen hohdokkaita.
     Leikkaus ajoittui kuun puoliväliin, joten pystyin kaksi viikkoa hermoilemaan sitä etukäteen ja toiset kaksi makaamaan jääpussi poskessa niin sanotusti hammasta purren. Romaanirintamalla oli kesken kaksi takavuosien Finlandia-ehdokasta sekä Mika Waltarin Valtakunnan salaisuus. (Myönnän muuten itselleni suuren palkinnon välittömästi, kun saan jonkin Waltarin tiiliskiven oikeasti luettua. Useampaakin olen yrittänyt. Kipuiluun voi tutustua esimerkiksi täällä.) Tarvitsin jotain helpommin sulavaa.
     Valitsin Anna-Leena Härkösen. Suhteemme on hyvin kausittainen, eikä Härkönen tule mieleeni, kun joku pyytää luettelemaan suosikkikirjailijoitani. Silti hänen tuotantonsa on koko ajan siellä jossain. Ensikosketuksen siihen sain jo ties kuinka monien muiden sukupolvien tavoin kahdeksannella luokalla Häräntappoaseen muodossa. Sittemmin Härkösen kirjallinen ilmaisu on kehittynyt vain parempaan suuntaan.
     Ilmeikäs dialogi, oivaltava ympäristön kuvaus ja tarinan kuljettaminen keveästi ovat kirjailijan ansioita. Hän ei tavallaan kuvittele itsestään liikoja eikä siten tee tekstistäänkään tarpeettoman vaikeaselkoista. Temaattisesti teokset ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin höttöä. Tämän yhdistelmän vuoksi niitä on oikein hyvä lukea myös pienessä särkylääketainnoksessa.
     Kaikki oikein (Otava 2014) lähtee liikkeelle, kun tavallista pienituloisen työläisen elämää viettävä Eevi voittaa lotossa seitsemän miljoonaa euroa yhdellä rivillä. Ensin elämä on yhtä euforista asuntokauppaa ja Thaimaan-matkaa, mutta lopulta raha ei tietenkään tuo onnea. Ei se sitä tosin viekään. Onni on oikeastaan rahasta riippumatonta. Onneksi romaanin sanoma ei jää ihan näin yleismaailmalliseksi kliseilyksi, vaan onnistuu herättämään ajatuksia.
     Eevin ja hänen miehensä Karin avioliitto alkaa rakoilla jo ensimmäisinä minuutteina voiton paljastumisen jälkeen. Niin ironista kuin se onkin, raha aiheuttaa riitoja myös silloin, kun sitä riittää. Karin alkoholinkulutus karkaa käsistä. Oman shoppailunsa Eevi selittää aina parhain päin. Sukulaiset ja ystävät vaikuttavat kateellisilta ja odottavat lahjoja. Pankkitilit pullollaan Eevi tuntee itsensä yllättäen arvottomaksi.
     Romaani herättelee moniin kiinnostaviin pohdintoihin siitä, mitä raha pohjimmiltaan tarkoittaa. Pyöritin samaa aihepiiriä laajalla kaarella viimeksi viime vuoden heinäkuussa. Ajatukseni eivät ehkä ole ratkaisevasti muuttuneet, mutta yhteiskunnallinen ympäristömme on pitänyt niiden juoksuttamisen tarpeellisena. Sanoin ennen, että lottovoitto on suomalaisessa ilmapiirissä ainoa rehellinen ja ei-paheksuttu tapa rikastua. Kaikki oikein saattoi vähän muuttaa tätä näkemystä: edes lottovoitto ei kelpaa, jos sitä ei jaa naapurin kanssa – mieluiten niin, että se naapuri saa vähän enemmän kuin puolet. (Lisää pureksintaa aiheesta löytyy muun muassa täältä.)
     Olen vähän väsynyt poliittiseen talouskeskusteluumme. Olen nyrjäyttänyt mieleni kuunnellessani erinäisten puolueiden populistisia lausuntoja siitä, miten "niiden, jotka tienaavat enemmän, pitää maksaa enemmän veroa". Totta kai niiden pitää, mutta ei se ole mikään uutinen tai vallitseva poliittinen epäkohta. Suurituloisimpien luokkaan kuuluvat kansalaiset maksavat progression vuoksi ansiotulostaan veroa noin 60 prosenttia. Yhdenkin miljonäärijohtajan maksamilla veroilla katetaan palkkakulut aikamoiselle määrälle sairaanhoitajia.
     Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että raskasta mutta elintärkeää työtä tekevät hoitajat eivät mielestäni ansaitsisi saada enemmän palkkaa. He eivät kuitenkaan saa sitä niin, että suurituloisten ansioita pienennetään. Päin vastoin: tulojen pienentyessä pienentyvät myös verotulot ja siten valtion kassaan kilahteleva rahamäärä, jolla julkista taloutta ylläpidetään. On syvältä, että "hallituksen leikkaukset kohdistuvat pienituloisimpiin", mutta valtio valitettavasti elättää juuri sosiaalituilla eläjiä (joihin kuulun tällä hetkellä itsekin). Ei valtio tai sen hallitus voi päättää leikata yritysjohtajan ansioita, sillä se on yrityksen hallituksen päätettävissä oleva asia. Opin tämän yhteiskuntaopin tunnilla yhdeksännellä luokalla. Toiset eivät nähtävästi oppineet koskaan.
     Olen kiduttavan kyllästynyt kuuntelemaan kateellista valitusta, joka kohdistuu keneen tahansa riippumatta siitä, onko kateuteen oikeasti aihetta. Elämä ei ole juuri mitään muuta kuin valintaa valinnan perään. Itse esimerkiksi sijoitin ja säästin kaikki ylioppilaslahjarahani, kun toiset tekivät ulkomaanmatkoja ja hankkivat kallista elektroniikkaa. Ne rahat säästyivät ja kasvoivat korkoa, koska en käyttänyt niitä. Arjessa säästää harvinaisen paljon rahaa, kun laittaa itse kasvispainotteista ruokaa eikä käytä alkoholia. Silloin ei (ah, niin kaltoin kohdeltuna) korkeakouluopiskelijanakaan tarvitse koko ajan valittaa.
     Eevi on kotoisin pihistä työläisperheestä, jossa kaikesta on säästetty. Lottovoitto takaa hänelle merkittävän luokkanousun, mutta vanhoista ajatusmalleista luopuminen on vaikeampaa kuin elämän ulkoisten puitteiden uudistaminen. "Miksi häntä edelleen inhotti katsoa noita kermassa haudutettuja haahuilijoita, jotka olivat todennäköisesti perineet vanhempansa ja ties kenet? Olihan hän itsekin saanut rahaa ilman ansiota. Häntä inhotti sen takia, että niillä oli ollut hyvin aina. Huippulelut, laskettelulomat, muotivaatteet, lentokentän kokoiset kodit." (148)
     Tähän katkelmaan kätkeytyy mielestäni kaiken ydin. Taloudellisesti etuoikeutetun perheen lapsilla ei nimittäin ole automaattisesti mitään tekemistä "huippulelujen" tai muun pröystäilyn kanssa. Jos lapset itse nostavat tällaisia ulkoisia realiteetteja esiin ja asemoivat niiden perusteella itsensä toisten yläpuolelle, heidän kasvatuksessaan on epäonnistuttu surkeasti. Raha ei tee hyvää ihmistä yhtään sen useammin kuin onneakaan. Se voi kyllä tehdä ihmisestä idiootin, mutta ensisijaisesti idiotismiin vaaditaan aina esimerkki ja sen antavat ihmiset, kuten yksilön kasvattajat. Siksi ihmistä – varakasta tai varatonta, rumaa tai kaunista tai kenen tahansa jälkeläistä – ei koskaan saa tuomita ulkoisten olettamusten, vaan vasta käytöksen perusteella.
     Toisaalta olen kyllästynyt myös siihen toistuvaan diskurssiin, jossa "oikea elämä" on aina sitä, jota elävät osattomimmat ja elämässään heikosti menestyneet. Niin sanotut normaalit ihmiset ja kaikki vähänkin paremmin toimeentulevat eivät tiedä "oikeasta elämästä" mitään. Miksi heidän elämänsä ei ole ihan yhtä oikeaa – vaikka sitten eri tavalla oikeaa? Miksi aina ollaan huolissaan siitä, miten huono-osaisuus periytyy, mutta samalla pidetään ongelmana hyväosaisuuden periytymistä? Eikö meille kaikille ole lopulta hyödyksi, kun mahdollisimman moni ihminen pystyy kantamaan itse täysin vastuun omasta ja läheistensä elämästä? "Äiti nimitti aikoinaan matkustelevia ja ravintoloissa syöviä ihmisiä elintasoihmisiksi. Naiset, joilla oli vähän paremmat vaatteet, olivat hienostorouvia." (86)
     Samalla on tietenkin vaarallista unohtaa se tosiasia, että toisilla ihmisillä menee oikeasti todella huonosti. Jotkut ihmiset ovat oikeasti köyhiä, sairaita ja ahdistuneita. Näitä ihmisiä meidän pitää auttaa, ja se käy aina sitä helpommin, mitä suurempi osa pärjää itse. Tehokkaan auttamisen kautta yhä useampi voi ottaa vastuun itsestään. Se on hyvä, sillä se tekee onnelliseksi. Turvapaikanhakijoilla tuntuu olevan tämä asenne paljon suomalaisia paremmin hallussa. Moni ei kuitenkaan halua heitä tänne, koska on jälleen huolissaan omien etujensa puolesta. Aina niin kateellinen ja mariseva suomalainen ylistää jopa muuten vihaamaansa laitosruokaa, jos joku turvapaikanhakija uskaltaa sitä kritisoida.
     Kiistämätön tosiasia on, että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta voi kaikesta populistisesta jargonista huolimatta erittäin hyvin. Meistä ei tunnu siltä, koska olemme tottuneet vaatimaan aina vain lisää, enemmän ja paremmin. Kuitenkin minä maksoin tunnin hammasleikkauksestani Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiölle 32 euroa. Isoisäni esitteli viikonloppuna ylpeänä 2 600 euron arvoista uutta kuulolaitettaan, jonka hän sai lääkärikäynteineen kaikkineen täysin ilmaiseksi. Tällainen ei ole mahdollista ihan oikeasti juuri missään.
     Alankin kallistua sille kannalle, että lottovoitto on helpompi kohdata, jos suhde rahaan on ennestään terveellä pohjalla. Eevillä se ei mitä ilmeisimmin ole. En ole päätelmästäni kuitenkaan ihan varma. Äkkiä tuntuu ihan mukavalta, että olen unohtanut maksaa omaan vakiolottooni uusia kierroksia jo yli kaksi kuukautta. Ehkä tuntuu sittenkin mukavammalta ansaita omat rahansa ja vaikka sitten maksaa niistä suurin osa heikompien hyväksi – siitäkin huolimatta, että jo rahasta puhumalla saa nopeasti pinnallisen ja piittaamattoman ihmisen maineen. Se on surullista, koska nykyisessä maailmanjärjestyksessämme raha on edellytys aika monille tärkeämmille asioille, kuten tehokkaalle ympäristönsuojelulle. Ei este vaan mahdollistaja. En tarkoita olla ylimielinen enkä väheksyä kenenkään aitoa hätää.
     Tavallisten ihmisten asennemuutosta sen sijaan kaipaisin kipeästi. Toivoisin, että voisimme kisailla ennemmin saavutuksillamme kuin vaatimattomuudellamme. Jos voisimme vaikka joskus olla toistemme puolella ennemmin kuin vastaan ja onnitella naapuria uudesta autosta. Jos sortuisin poliittiseen epäkorrektiuteen, sanoisin, että olkaa nyt helvetti hiljaa. Valitsen kuitenkin diplomaattisen hymyilyn ja pyynnön: hei pliis, yritetään edes. "Eevi oli päättänyt monta kertaa, ettei puhuisi enää koskaan kenellekään lentsuista, köhistä eikä nuhista. Eikä säästä, koska se oli niin käsittämättömän lattea puheenaihe. Mutta aina hänen suustaan lipsahti "että tää Suomen talvi on kauhee" tai "ihmistä ei oo tarkotettu näille leveysasteille"." (25)

SYNNINTUNNUSTUKSIA (Katja Kettu: Kätilö)

     Modernit ja maailmanmenestystä niittäneet naiskirjailijamme ovat varmasti loputtoman kyllästyneitä tällaisiin vertauksiin. Silläkin uhalla tunnustan, että Katja Kettu peri aikoinaan lukijapositiossani Sofi Oksasen paikan. Hävettää myöntää, mutta vailla juuri minkäänlaista logiikkaa vastustin molempia aikani. En mitenkään intohimoisesti, mutta kuitenkin. Puoli Suomea tuntui lukevan, minä en.

     Oksasen ja Ketun kirjailijahahmoissa on ulkoisestikin paljon yhteneväisyyksiä. Kumpikin on omaan tyyliinsä luottava, itsevarma nuori nainen, joka ei pelkää sanoa mielipidettään aroistakaan asioista. Kun ammatti on vielä kirjailija, on kyseessä juuri sellainen tyyppi, jota vilpittömästi ihailen. Miksen sitten lukenut?
     Ennen niin ristiriitaisesta suhteestani Sofi Oksaseen kirjoitin varsin suorasukaisesti miltei tasan kolme vuotta sitten. Myöhemmistä vaiheista todettakoon sen verran, että ensikosketuksen jälkeen mikään ei ole ollut kuin ennen. Olen ahminut Oksasen teoksia ja ylistänyt etenkin Puhdistusta jokaisessa käänteessä, jossa se on ollut mahdollista. Olen muiden mukana närkästynyt Bazarin typeristä vaatimuksista ja seurannut Oksasen kulisseja ravistelevia kannanottoja muun muassa Ukrainan kriisistä.
     Kyseessä on täysipainoinen takinkääntö. Puolustuksekseni totean, että toivoisin niitä harrastettavan paljon enemmän. Olisi pelkästään mukavaa, jos esimerkiksi politiikassa muutettaisiin mielipidettä sen jälkeen, kun faktat ovat selvillä. Oma MUTU on aika usein huonompi peruste kuin MOT. Samalla olen kuitenkin huomaamattani projisoinut Katja Kettuun käsittämättömän tarpeeni vähän väheksyä massaa ja vahvoja naisia. On äärettömän surullista, että olen aina puolustamassa feminismiä ja kaikenlaista tasa-arvoa, kun pääni samaan aikaan kehittelee omiaan. Tai sitten olen vain ihminen.
     Irrationaalista mutta totta, pääni käänsi arkipäivän seksismin lävähtäminen päin naamaa eräänä kesäpäivänä. Krista Kosonen oli juuri voittanut Shanghain elokuvajuhlilla erittäin arvostetun palkinnon Kätilö-elokuvan parhaasta naispääosasta. Lehtiotsikot kirkuivat kuitenkin, kuinka upealta näyttelijättären raskausvatsa näytti rohkeassa gaalamekossa. Tapausta seurannut keskustelu innoitti minua kirjoittamaan aiheesta – ja tietenkin vihdoin lukemaan Ketun Kätilön (WSOY 2011).
     Jotain kehitystä on kolmen vuoden akateemisen aikuistumisen aikana ilmeisesti tapahtunut, koska lainasin kirjan vaivatta kirjastosta enkä edes muistanut alitajuntani boikottia. Sitten kävikin juuri niin kuin muinoin Oksasen kanssa: jäin ensimmäisestä luvusta koukkuun ja olen valmis suosittelemaan teosta jokaiselle kysyjälle. Päähenkilö on toki aika kategorinen – poikkeava vahva nainen vaikeissa olosuhteissa – mutta tarina on uskomattoman koukuttava. Aikasuhteet on punottu niin hienoksi verkostoksi, että jopa kärryillä pysyminen vaatii välillä sitkeää keskittymistä, mutta ratkaisut ovat ehdottomasti sen arvoisia. Loppuratkaisukin on järisyttävä.
     Lapin sota tuo ainakin itselleni tuttuun sotakirjallisuuteen merkittävän lisän. Talvi- ja jatkosodasta ja suomalaisten urheasta puolustautumisesta ylivoimaista vihollista vastaan on kyllä kirjoitettu ansiokkaasti, mutta kaikki haluavat unohtaa yhteistyön saksalaisten kanssa. Titovkan leiriä johtava Herman Gödel on juuri niin raaka natsihirviö kuin kuvitella saattaa, mutta ainakin Kätilön mukaan suomalaiset osallistuivat Lapissa natsien järkyttäviin ihmiskokeisiin, raiskauksiin ja kaikenlaiseen alistamiseen – vaikka sitten hiljaisina hyväksyjinä.
     ”Ja niin se on: Saatana saa vain harvoin tosi palkkansa tässä maailmassa tai ainakin saa pitää kemujaan aivan liian kauan. Liian kauan juuri siksi, että heikot ja sodasta huumaantuneet ihmiset eivät hoksaa ruveta vastahankaan. Kuten minä.” (187) Oma mieli saattoi kyllä olla sirpaleina kuin ristiriitaisella Johann Angelhurstin hahmolla. Syyllisyys lienee ollut niin musertavaa, että vaikeneminen on lopulta helpompaa, jollain lailla ymmärrettävääkin.
     Olennainen osa Kätilön kiehtovuutta on Jäämeren Lapin mystiikka, joka tuo monessa kohdassa mieleeni Rosa Liksomin retoriikan. Tässäkään romaanissa Lappi ei näyttäydy matkailumainosten onnelana tai rauhan ja puhtaan luonnon tyyssijana. Jäämereltä tuulee ja tuiskuaa kylmästi kuin helvetistä, maa on karu ja välimatkat pitkiä. Vain hullu rakentaa Jäämerellä oven aukeamaan ulospäin, kuten kätilö Kuolleen Miehen vuonossa toteaa.
     Jäämeren ranta on toki Suomelta mennyttä, mutta saman Lapin tunnelman yhdistän myös eteläisempiin osiin. Olen pohtinut viime aikoina paljon sitä, mistä johtuu Lapin kiehtovuuden väheneminen omissa silmissäni. Olenko lukenut liikaa juuri tällaisia kirjoja? Olenko alkanut nähdä hiihtokeskusten ja valmiiden vaellusreittien läpi eri tavalla kuin ennen? Olenko niin kaupungistunut ja turmeltunut, että pitkien välimatkojen erämaa pohjoisessa ahdistaa? Haluan selittää asian itselleni niin, että vaikka maakunta elää nykyään turismista, ei Lappi kuulu turisteille, vaan sitkeille lappilaisille. Ei minun tarvitse mennä sinne vaatimaan palveluita ja korostamaan etelän erinomaisuutta sen enempää kuin Viron-lautalla Tallinnaan.
     Ehkä aiemmin ruodittu syntinen ärsytykseni johtuukin vahvojen naiskirjailijoiden kategorisoimisesta. Miksi heidän pitää edes olla ”vahvoja naiskirjailijoita”? Miksi heidän pitää aina kirjoittaa naisten kärsimyksestä ja vaikeuksista, alistamisesta ja kaltoin kohtelusta? Sekä Puhdistus että Kätilö ovat tarjonneet vastauksen. Puhuminen ja kirjoittaminen ovat sukupuoleen katsomatta jokaisen velvollisuuksia niin kauan, kuin raiskaaminen, pahoinpitely ja naisten henkinen alistaminen ovat osa vihollisen keinovalikoimaa jossain päin maailmaa. Ne olivat täällä, ja tällä hetkellä ne ovat jossain muualla. Naisten ei tarvitse uhriutua eikä heitä saa uhrittaa. Naiset pitää nähdä myös potentiaalisina konfliktien ratkaisijoina, kuten Elisabeth Rehn sanoi partiolaisten konferenssissa elokuussa.
     Samalla kaikesta ei tarvitse repiä tahallaan huumaavaa somekohua tai pahoittaa mieltään itsetarkoituksellisesti. Miehiä ei tarvitse demonisoida, koska he ovat yhtenäinen ryhmä ihan yhtä vähän kuin naiset. Joissain asioissa naisilla voi olla asiat onnellisemminkin. ”Ja sitten, niin, sitten on lapsi. Otat sen syliisi ja liekutat ja sanot, että tyttö onkin parempi kuin poika, se ei koskaan joudu tappamaan käskystä.” (294) Sitä paitsi valehtelisin, jos väittäisin, ettei ensimmäinen primitiivinen halukkuuteni mennä katsomaan Kätilön filmatisointia olisi perustunut miespääosaa esittävään Lauri Tilkaseen ja hänen romaanin perusteella usein toistuvaan vähäpukeisuuteensa.
     Juuri 19 vuotta täyttänyt Ilona kirjoitti: ”Lukukokemuksen selkein opetus oli kuitenkin se, ettei ihmistä saa tuomita habituksen perusteella, vaikkei siitä pitäisikään. Tai se, että suuret massat ovatkin joskus oikeassa.” Aavistuksen irrationaalista, että olen sittemmin kyllä puolustanut massojen oikeuksia vähän viihteellisemmän kirjallisuuden yhteydessä vaikka kuinka monta kertaa. Tänne asti päästyäni mietin lähinnä, miksi minun pitää vieläkin kirjoittaa tästä? Miksi minun on pitänyt vieläkin ajatella näin? Vähän hävettää.
     Samalla vannon käsi sydämellä, etten enää ikinä boikotoi tietoisesti yhtäkään kirjailijaa. En pidä yhtäkään kirjailijaa ärsyttävänä siksi, että hän sattuu olemaan nainen ja ottamaan kantaa kuin mies. Kaadan loputkin kulissit. Pyydän syntini anteeksi. Menen kohta elokuviin. Jatketaan.

KEISARILTA VAATTEET, RUNOILIJOIDEN AATTEET (Antti Holma: Kauheimmat runot)

     Taas tapahtuu kummia. Taas kirjoitan toista kertaa vuoden sisällä saman kirjailijan teoksesta. Sitkeästi väitän, ettei lukemani kenttä ole kaventunut (pikemminkin päin vastoin, mutta siitä lisää syyskuussa). Ennemminkin olen kovin kummallisessa mielentilassa, joka suorastaan vaatii päästä kielennetyksi.
     Todennäköisesti tiedätte jo kaikki Antti Holman. Hän on se Putous-etuliitteinen kohunäyttelijä, Kissi Vähä-Hiilari ja ilmeisesti tänä syksynä myös jonkinasteinen show-mies MTV:llä. Muistatte ehkä senkin, kuinka ylitsevuotavasti kehuin hänen hämmentävän ihanaa esikoisromaaniaan Järjestäjää viime joulukuussa. Itse ainakin muistan. Kaikesta tietämyksestäni ja varauksettomasta ihailustani huolimatta minäkään en silti osannut odottaa mitään tällaista.
     Rohkenisin nimittäin väittää, että vastikään julkaistulla Kauheimmat runot -kokoelmalla (Otava 2015) Holma tekee jotain ennenkuulumatonta. Kaikenlaista yritelmää on nähty, mutta kukaan ei ole aiemmin pystynyt tähän. Holma on toimittanut neljän ristiriitaisen runoilijapersoonan teoksista lyyrisen kokonaisteoksen – siis näennäisesti.

     Todellisuudessa hän on saanut aikaan allegorian suomalaisen runouden merkkipaaluista 1800-luvulta tähän päivään, ylistänyt neljän tunnetun runoilijan elämäntyötä, osoittanut laaja-alaisen sivistyksensä ja mielettömän jäljittelykykynsä, haistattanut jälleen pitkät tekotaiteelliselle korkeakirjallisuushapatukselle – ja kirjoittanut aivan hillittömän hauskan kirjan arkielämän raadollisuudesta.

     Kaikki neljä runoilijaa – Reino Leino, Sirsi Sunnas, Karin Toisiks-Paraske ja Edith Södermalm – ovat varsin elämänmakuisia hahmoja. Heidän olemassaoloaan määrittävät alkoholismi, sosiaaliset ongelmat, personal trainer -urakoinnit, runonlaulanta ja muut yhtä loogiset runosuonen ruokkijat. Kuten toimittaja Holma toteaa esipuheessaan: "Taide on heille raskas, mutta rakas sotisopa, jumalten langettama kirous ja mahdollisuus rahoittaa päihderiippuvuutta taiteilija-apurahoin." (9)

     Lisäksi kaikki neljä muistuttavat suorastaan hämmentävän suurenmoisesti esikuviaan. Reino on kuin sukunimikaimansa Eino, Sirsin loruilunuotti kuulostaa kovasti Kirsi Kunnakselta. Karin tuo yksiselitteisesti mieleen ihanan lappilaisen sanamaijan Heli Laaksosen ja Edith rakkaan etunimikaimansa. Kokonaisuuden monitasoisuus rakentuu juuri siitä, että esikuviin huolellisesti tutustunut löytää jatkuvasti uusia viittauksia näihin – ja enimmäkseen yrittää nauraa suu hämmästyksestä auki loksahtaneena. Holmalla on lahja, mutta lisäksi hän on varmasti kahlannut edeltäjänsä perinpohjin.

     Olen varma, että joidenkin ihmisten mielestä Holman paikoin suorastaan räävittömät, kakkahuumorilla ja kliseisillä metaforilla kyllästetyt runot pilkkaavat avoimesti esikuviaan. Itse en ole ollenkaan sitä mieltä, vaikka suhteeni osaan heistä on hyvin tunnepitoinen. Menneisyyteen voi kurkistaa lukemalla vaikka kirjeeni Edithille tai ylistykseni lounaismurteiden ihanuudelle. (Jälkimmäisestähän Karin Toisiks-Paraske ei tiedä mitään. Hän ei ole koskaan käynyt lähelläkään Lounais-Suomea.)

     Olen kuitenkin melko varma, että Holma ei pilkkaa, vaan kunnioittaa. Tähän olen päätynyt sen tosiasian perusteella, että hänen kynänsä leikkaa veitsenterävästi kaavojen mukaan. Runot eivät ole sinne päin räiskäistyjä mukaelmia, vaan esikuviensa ilmaisua viimeiseen asti kunnioittavia pastisseja. Paikoitellen meinaa jopa unohtua, kenen runoa oikeastaan lukee. "äl juaks väärennety kroksit jalas / syksy tule kyl / äl katto ruaholleikkuri päikää / joulun ei kukka muist / millane ol nurmi / (liia pitk)" (77, "suamalaise kulttuuri päivä") Astraalimpikin Heli taitaa riittää näihin Helil kyläs -ohjelman päättymisen jättämiin vieroitusoireisiin.

     Toisaalta monitasoisuus ilmenee niin, että runot ovat hirveän hulvattomia ja hulvattoman hirveitä, vaikkei olisi ikinä lukenut ainuttakaan Leinon, Kunnaksen, Laaksosen tai Södergranin runoa. Ne ovat juuri sellaista arkirealismia, joka on kaikille tuttua ja tunnistettavuudessaan niin huvittavaa. Elämä jos joku vetää absurdeja merkityssuhteita asioiden välille ja koettelee pienen ihmisen hermoja. "Ja jos minä vielä kerran / haluan osallistua / Naisten kympille, / muistutettakoon minua siitä, / että edellisen kerran / karkasin siiderille / kolmen kilometrin jälkeen." (61, Minä opin)

     Edith oli muuten ensimmäisiä suuren luokan suomalaisia modernisteja. Hän hätkähdytti lukevaa kansakuntaa kuoleman ja rakkauden paljailla kuvauksillaan, vaikka tänä päivänä runot eivät monille edusta kuin kiitettyjä klassikoita. Uskon kuitenkin, että juuri Edith itse olisi voinut 2000-luvulla kirjoittaa näin: "Sinun takanasi / ovat kaikki minun ajatukseni / kuvani / lehtikaalireseptini / ja Pinterest-tilini." (144, "Pakota lopettamaan")

     Minä tiedän, että tästä lähtien luen näitä (valehtelematta kyllä ihan kauheita) runoja aina, kun ensimmäisen maailman ongelmat ilahduttavat litsarilla, lukeminen tympii tai julkinen kirjallisuuskeskustelu alkaa ahdistaa. Samalla anelen Antti Holmaa riisumaan keisareilta kalsaritkin. Jopa alapäähuumori voi näköjään viihdyttää oikeassa kontekstissa.

    "Tällaista sisäilmaongelmaa / ei tuulettamalla ratkaista." (153, "Huoneeni") Tällaiset kirjallisuuden ongelmat / voidaan tuulettamalla ratkaista.

ME EMME TIEDÄ MITÄ TEEMME (Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät)

     Kuten kaksi vuotta sitten, kesällä ruoditaan viimeisintä Finlandia-voittajaa. Näin siitä huolimatta, että oikeastaan tekisi mieli tiivistää koko essee kahteen virkkeeseen. Törmäsin nimittäin tässä yhteydessä kaikkien aikojen kenties kuvaavimpaan takakansitekstiin: "Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on viiltävän älykäs ja vaikuttava romaani niin suurista kuin pienistä ajankohtaisista aiheista. Se kuvaa oivaltavasti maailmaa, jossa alati kasvava tietomäärä ei välttämättä lisää ymmärrystä toisesta ihmisestä ja jossa jotkut ovat valmiita uhraamaan lähes mitä tahansa puolustaakseen omaa totuuttaan." (Tammi 2014)
     Siinähän se on varsin tyhjentävästi sanottu. Ei lisättävää, mutta lisään silti vähän. Aloitetaan siitä, että minulle selvisi vasta viimeisten lukujen aikana, kuinka hyvästä romaanista on kyse. Olin kyllä lukenut kirjaa pienin suupaloin, minkä kesäkiireiltäni ennätin. Olin koukussakin, mutta vähän ärsytti. Minusta tuntui, että olin heti tajunnut, millaiseen asetelmaan keskeiset henkilöt tulevat viidensadan sivun kuluessa päätymään. Tuntui myös, ettei olisi kuulunut tajuta ja että koko lukeminen olisi oikeastaan turhaa. Voi että, miten väärässä olin – ja kuinka käsittämättömän hyvältä se tuntui.
     Lakonisesti voisi todeta, etten tiennyt, mitä tein. Toteamus olisi aiheellinen, sillä on lukemattomia tapoja olla täysin tietämättä, mitä tekee. Valtosen romaanin nimi onkin monitulkintaisuudessaan ja runollisessa kauneudessaan lähestulkoon täydellinen. Ilmiössä on samaan aikaan jotain hyvin ahdistavaa ja toisaalta hyvin lohduttavaa. Emme voi koskaan tietää, mitä kaikkea teoistamme ja päätelmistämme seuraa. Voimme vain yrittää ottaa selvää ja toimia sitten parhaan tietomme mukaan – vaikka paraskin tieto on aina puutteellinen.
     Kaavoihin kangistuminen on helppoa, koska tekemällä samoin kuin aina ennenkin on parempi mahdollisuus arvailla tekonsa eettisiä seurauksia. Samalla se sisältää suuren uhan ajautumisesta syvälle turmioon. Omaan kuoreen sulkeutuminen on yhtä helppoa, minkä Valtosen romaanin päähenkilö, amerikkalainen neurotieteilijä Joe Chayefski saa moneen kertaan huomata. Romaanin alun takaumassa Joe on vaikeassa perhetilanteessa suomalaisen Alinan kanssa. Pieni Samuel-poika jää äitinsä kanssa Helsinkiin, kun isä lähtee takaisin Yhdysvaltoihin luomaan "oikeaa uraa".
     "Joe kärsi HS:stä, Harvardin syndroomasta. Ihmisille, joilla oli liian hyvä koulutus, elämä oli toistuvaa pettymystä ja epämääräistä tunnetta siitä, että tulevaisuus ei auennutkaan niin kuin sen piti, että muu maailma oli heille jatkuvasti velkaa." (38) Jollain vääristyneellä tavalla suloisen ymmärrettävää.
    Suomi ei kuitenkaan unohdu Joen mielestä – ei ehkä voisikaan. Hän tekee maasta tarinan kuluessa kirkkaita havaintoja, jotka saavat välillä miettimään, minkä maan kansalainen minun itseni pitäisi olla, ja välillä kiehumaan raivosta stereotyyppisiä yksinkertaistuksia kohtaan. Uskon kyllä jälkimmäisten olevan hyvin laskelmoituja, sillä aivan samalla tavallahan me suhtaudumme niin sanottuihin tavallisiin amerikkalaisiin.
     Aika harvoin olemme edes valmiita korjaamaan käsityksiämme – miksi muiden siis pitäisi olla? Miksi pyörimme täällä omassa pienessä piirissämme, vaikka lääniä olisi muutaman suurkaupungin asukkaille? En tarkoita, että kaikki Suomen luonto pitäisi kansoittaa maahanmuuttajilla, mutta jonkinlainen kompromissi voisi olla mahdollinen. "Ja yksityinen säätiö, joka jakoi tutkimusapurahoja vain niille, jotka olivat syntyneet Savossa? Näin pieni maa – mutta tutkijoita rahoitettiin syntymäpaikan eikä ansioiden tai lahjakkuuden mukaan?" (39)
     Suomalaisten tietystä kansallisesta flegmaattisuudesta olen kirjoittanut jo niin monta kertaa, että puuduttavan toiston sijaan lainaan pätkää Alinan laman ajan ajatuksista: "Hänellä oli musertava ikävä Joeta, röyhkeää, ihanaa, sietämätöntä amerikkalaista, joka tarttuisi heti toimeen, jos olisi vielä täällä: perustetaan lapsille vaikka baseball-joukkue! Aloitetaan jokaviikkoinen lastenkirjallisuuspiiri! Jota vanhukset pitävät! Perustetaan työttömien teatteriryhmä joka esiintyy sairaaloissa! Lakatkaa saatana odottelemasta kuntaa, valtiota ja Jumalaa apuun, näettehän itsekin, ettei ne ole tulossa goddamnit!" (225) Emme vain näe, koska pohjoismainen hyvinvointivaltio – ei mikään -yhteiskunta.
     Samalla en tietenkään asuisi mieluummin missään muualla kuin Suomessa. Siinä poikkean huomattavasti ikätovereideni enemmistöstä. En ole kiinnostunut edes kokeilemaan asustelua ulkomailla, vaikka sitä pitävät absoluuttisena oikeutenaan myös maahanmuuton vastustajat – tuore eduskunnan puhemies mukaan lukien (HS 20.6.2015). Siksi Samuelin ajatukset on helppo allekirjoittaa.
     "Kuinka erilaiselta voittajan saavutukset näyttäisivät, jos niiden rinnalla näkyisi myös voiton hinta, se, mikä oli mennyt kauhealla tavalla vikaan. Jos puhua saisivat myös ne, joilla ei ollut sanoja ja joilta ei ollut kysytty; jos kaikkea ei kuvattaisi Varteenotettavan Henkilön valitsemalla kielellä ja hänen näkökulmastaan. Kuinka erilaisen tarinan maailma kuulisi, jos sen kertoisivat ne, joiden koko elämästä oli kyse ja joiden puolesta kaikki päätettiin, syistä, joilla ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä ja joita he eivät käsittäneet. Sitä tarinaa ei koskaan kerrottu." (542)
     Olen vakuuttunut siitä, että oikeasti huono-osaiset ovat hiljaa. Heidän tarinaansa ei koskaan kerrota. Siksi ärryn nykyään hyvin helposti tavallisten ihmisten ruikutukseen rahan puutteesta. Kyseessä ovat usein tavalliset perheet, joissa vanhemmilla on tavallisia töitä ja varaa maksaa kaikille lapsille oma auto. Subjektiivinen kokemus on toki yksi köyhyyden mittari, mutta tätä uhriutumisyhteiskuntaa on joskus vaikea kantaa dna:ssaan. "Miksi keneltäkään ei vaadita mitään eikä kukaan ole vastuussa mistään?" (40)
     Ai niin, se kirja. Joe tekee työssään eläinkokeita – laillisia ja tarkoituksenmukaisia, kuten hän itse muistaa korostaa – ja joutuu aktivistien hampaisiin. Yliopistolle murtaudutaan, kotia ja perhettä aletaan vainota. Ennen niin tiivis ja hyvinvoiva perhe ajautuu syöksykierteeseen ja kriisiin ja joutuu hankkimaan turvakseen mitä järeämpiä (ja niin amerikkalaisia) suojeluratkaisuja. Samaan aikaan Alina elelee turvallisessa Suomessa niin ikään uuden perheensä kanssa ja vaikuttaa olevan onnellinen.
     Amerikkalaisessa unelmassa kiehtoo tietyllä tavalla se, että menestyminen on sallittua ja itsensä kanssa kilvoittelu jopa suotavaa. Samalla siinä ei kiehdo ollenkaan se todellisuus, jossa käsiaseita löytyy joka toiselta vastaantulijalta. Vaikka vastustaisit vallitsevaa järjestelmää, on sinullakin oltava jotain itsepuolustukseksi. Suomi tuntuu edelleen 2000-luvulla paratiisinomaiselta lintukodolta, ja harvinaisen hyvä niin. Ase nimittäin tappaa, vaikkei itse tietäisi, mitä tekee.
     Ikätoverini, 21-vuotiaan Samuelin, maailmantuska tuntuu kovin tutulta, vaikka itse olen sen raskaimman vaiheen saanut jo karistettua harteiltani. Ulkopuolisuuden tunteen on pakko olla musertava, jos sitä ei saa kanavoitua minnekään. "Korkeakouluopiskelun ydin näytti olevan viinanjuonti haalareissa ja känniseksi estottomien opiskelijatyttöjen kanssa, mitä olisi ollut ihanaa puolivälinpitämättömästi väheksyä – sisäpiiristä." (302)
     Siksi on oikeastaan ymmärrettävää, että jossain vaiheessa niin moni alkaa kanavoida. Syntyy pakottava sisäinen tarve tehdä "edes jotain". Ja kun biojätteiden lajitteleminen ei riitä, tuska on vielä suurempi. "Mutta sitenkö vahingot vuosittaisista, yli 200 miljoonan tonnin öljykuljetuksista todella estettäisiin, 19-vuotiaan käsipelillä? Ainoa parannusko pelottavan epäkestävään aikapommijärjestelmää olisi, että pari teiniä tiskaili monikansallisten jättiyritysten öljyyn hukuttamia vesilintuja yksitellen? Tuntui kuitenkin haastavalta rakentaa maahan uusi energiantuotanto-, merikuljetus- ja meriturvallisuusinfrastruktuuri yksin kotoaan." (305)
     Systeemissä on monta kohtaa rikki, eivätkä ne toki korjaudu systeemiin sopeutumalla, vaikka jälkimmäinen onkin usein ihmisen mielenterveydelle parempi vaihtoehto. Toisaalta se voi olla lopulta olla parempi myös yhteiskunnalle, ainakin mikäli uskomme idoliani, avaruustähtitieteen professori Esko Valtaojaa. Ja miksipä emme uskoisi. Tämä Helsingin Sanomien juttu onnistui ainakin kielentämään varsin monta omaa hiljaista ajatustani. Tietenkään ei sovi unohtaa sitä, että kyse on vain tämän hetken parhaasta tiedosta. Aina.
     He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin kiinnostavin sivujuoni liittyy Applen raunioille perustettuun yritykseen, jonka iAm-laite pyörii ilman ruutuja ja kuulokkeita ajatuksen voimalla käyttäjänsä aivokuorella. Kuulostaa harvinaisen utopistiselta – ja kenties juuri siksi niin pelottavan todelliselta. Kun nyt miettii, kuinka monet laitteet ovat vielä mitätön ajanjakso sitten tuntuneet a) mahdottomilta ja b) turhilta, ei iAm-aika ehkä olekaan niin kaukana. Tosin romaanin välittämä kuva sen koukuttavista seurauksista ei kauheasti riemastuta. Ostin kaksi viikkoa sitten viimein iPhonen, mutten tahtoisi olla matkalla turmioon. Aivoja kun voisi oikeasti vielä käyttää jossain. (P.S. "Aivojen surkastuminen ei olisi haitannut koulussa, jossa ei tarvinnut osata kuin varoa aiheita, joihin opettajien kehitystaso ei vielä riittänyt." (505))
     Sivujuonesta päästään siihen, että oikeastaan se oli kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta turha. Sillä ei ollut varsinaista merkitystä romaanin juonen kannalta eikä se tullut romaanin päättyessä minkäänlaiseen päätökseen, kulki vain matkan varrella mukana. Kaiken kaikkiaan miltei 600-sivuista teosta olisikin saanut monilta osin tiivistettyä vielä miellyttävämmäksi lukupaketiksi. Yleisesti ottaen tuntuu siltä, että romaanin pituus eli fyysisen kirjan paksuus on edelleen tietynlainen arvostuksen mitta. Ajattelemmeko todella, että teos on sitä parempi, mitä "enemmän" kirjailija on jaksanut tuottaa tekstiä?
     Yhä useammin huomaan sisäisen kustannustoimittajani saksivan hyvistäkin kirjoista pois virkkeitä ja kappaleita, jopa kokonaisia lukuja. Hyvin usein joukosta erottuvat nimenomaan sellaiset timantit, joista on hiottu pois aivan kaikki ylimääräinen. Viimeisin tällainen taidonnäyte on ollut Aki Ollikaisen kompakti ja huumaava Musta satu (Siltala 2015), jossa oli pienessä tilassa sanottu niin paljon, etten osannut edes kirjoittaa mitään. Olisi virkistävää nähdä Ollikainen taas tämän vuoden Finlandia-mittelöissä todistamassa, ettei se määrä, vaan se laatu.
     Niin, lienee turhaa pohtia ainakaan jälkikäteen, kenelle mikäkin Finlandia olisi kuulunut. En ole edes lukenut kaikkia viime vuoden palkintoehdokkaita. Nyt suren sitä, että He eivät tiedä mitä tekevät on kaikessa loistossaan luettu loppuun, mutten silti voi vakuuttaa, etten olisi nykyisen liikenne- ja viestintäministerimme saappaissa antanut Finlandiaa Tommi Kinnusen Neljäntienristeykselle. Ehkä olisin – tietämättä mitä teen.

VAINOA IKKUNASSA (Lars Kepler: Vainooja)

     Määritelmällisesti nyt taitaa olla kesä, vaikka lämpöä on tuskin kymmenen astetta ja vettäkin sataa harva se päivä. Vietän koko kolmikuukautisen sisätiloissa toimistossa, joten henkilökohtaisesti tilanne ei juuri hetkauta. Olen kuitenkin erinäisiltä tahoilta ymmärtänyt, että näin kesällä ihmisillä on taipumus lomailla. Lomailu taas kuulostaa siltä, että sen pariksi kuuluvat kirjat.
     Sydäntäni lämmittää kovasti, että puoli Suomea viettää kesää lukien. Kansan syvien rivien epäseksikkäitä lukumieltymyksiä ruodin jo kertaalleen joululomaillessani puolitoista vuotta sitten. Silloin kyse oli Ilkka Remeksestä, mutta tälläkin kertaa minulla on hänen faneilleen iloisia uutisia. Olen nimittäin löytänyt teille jotain valtavan paljon parempaa.
     Mennään ensin ajassa hieman taaksepäin ja otetaan samalla kantaa toiseen ajankohtaiseen aiheeseen: e-kirjoihin. Olen kuluttanut niitä aiemmin ahkerasti lähinnä akateemisessa kontekstissa esseiden ja viimeksi yhden kandidaatintutkielman vuoksi. Kaunokirjallisen e-kirjaneitsyyteni menetin vasta HS Kirjaston myötä.
     Palvelu on niin huikea, että sitä on pakko vähän kehua (varoitus: sisältää vastikkeetonta tuotesijoittelua). Helsingin Sanomien verkkopalvelun kestotilaajana saan joka viikko laajasta valikoimasta poimitun ajankohtaisen kirjan, jota voin lukea tabletilta vapaasti kuukauden ajan. Olen aloittanut viikon kirjan selailun lukemattomia kertoja, ja uuteen formaattiin tottuminen edistyy vähitellen. Erityisen keveältä olo tuntuu junassa, jolla tulee reissattua huomattavan paljon.
     Tähän mennessä olen kuitenkin lukenut vain yhden viikon kirjan ihan loppuun asti. (Tai no, periaatteessa toisenkin. Kuukauden määräaika umpeutui epähuomiossa, ja oli pakko hakea yksi Hotakainen paperikirjastosta viimeisiä lukuja varten.) Se oli Lars Keplerin Hypnotisoija, ja se oli ihan mieletön. Samoissa tunnelmissa ostin miehelleni Kirjan ja ruusun päivän syntymäpäivälahjaksi kohutun ja kehutun Vainoojan. Mies ei ole sitä vielä lukenut. Minä olen – kohtalokkain seurauksin.
     Tapahtui nimittäin jotain aika kummallista. Olin viikonlopun yksin kotona ja nappasin kirjan hyllystä lauantai-iltana puoli kahdeltatoista. Olen yleensä erittäin hyvä etäännyttämään lukemani kirjat, enkä useinkaan näe niistä painajaisia – toisin kuin yhtä jännittävistä elokuvista ja televisiosarjoista, joita en pysty katsomaan menettämättä yöuniani. Pahaa aavistamatta aloin siis lukea Vainoojaa samanlaisessa yöpaidassa kuin kirjan kannessa olevalla uhrilla. Seurasin sydän takoen, kuinka Susanna Kern roikkui vessan ovenkahvassa ja pyrki ulos talosta, kunnes oli liian myöhäistä ja tuntematon stalkkeri oli hakannut keittiöveitsellä hänen kasvonsa veriseksi mössöksi.
     Arvatkaa, oliko jokainen rasahdus ikkunan takana sen jälkeen merkki parvekkeelle palotikkaita pitkin kiipeävästä murhaajasta. Arvatkaa, nukuinko. En pahemmin. Koukkuun sen sijaan jäin ja pahasti, eikä vaikuttava alku johtanut lässähdykseen tarinan missään vaiheessa. Näin jälkeenpäin olen täysin vakuuttunut, että Vainooja on paras lukemani trilleri ikinä. Se on aika paljon sanottu, vaikkei lajityyppi kuulukaan kaikista eniten kuluttamiini.
     Sympaattisen charmantin suomalaiskomisario Joona Linnan tarina oli toki mennyt eteenpäin varsin paljon niissä kolmessa osassa, jotka minulta jäivät tässä epäloogisessa etenemisessä välistä. Ilahduttavaa oli kuitenkin se, että Hypnotisoijan keskeinen hahmo, psykiatri Erik Maria Bark, tekee paluun juuri tässä osassa. Minusta tietenkin tuntui kuin hän ei olisi poissa ollutkaan. Useamman tutun tahon tarinat on jälleen punottu yhteen todella taitavasti ja kiinnostavasti. En tiedä, olenko naiivi tai tottumaton, mutta toisin kuin Remes omissaan, Kepler on aina onnistunut yllättämään käänteillään ja loppuratkaisuillaan. Tällä kertaa oikein erityisesti.
     Hienoa on sekin, että Ruotsi riittää. Tärähtäneitä yksilöitä on meidän jokaisen lähipiirissä, eikä terroritekojen tarvitse kohdistua saman tien koko maapalloon. Yksityisiä ihmisiä järkyttävät tragediat ovat yhtä merkittäviä, ja aina jaksaa hämmästyttää, miten oksettavan raakaa väkivaltaa on mahdollista toiseen ihmiseen kohdistaa. Jostain jännittävästä syystä Vainoojaa tai Keplerin kynänjälkeä yleensä ei kuitenkaan vaivaa liian ahdistava tunnelma. Se taas saattaa johtua Joona Linnan läsnäolosta. Huomasin nimittäin, että lukijapositiostani mikään ei uhkaa tätä Tobias Zilliacus -kasvoista ihmemiestä. Remeksen tai vaikka toisen ruotsalaisjätin Stieg Larssonin teoksissa keskeinen sankari ei suinkaan aina onnistu tai ole turvassa. Joona Linna enimmäkseen on, ja se on älyttömän mukavaa.
     Vainoojan tunnelmassa on paljon samaa kuin täydellisessä Silta-rikossarjassa (jonka syksyllä alkavaa kolmoskautta odotellessani olen jo pureskellut kaikki kynnet). Jälkimmäinen kyllä vie yöunet ja ahdistelee vielä huomattavasti ensimmäistä varmemmin. Siksi kirja on jokseenkin lyömätön formaatti. Saan tehdä paikoista ja ihmisistä juuri sellaisia kuin haluan ja voin pysähtyä, kun ahdistus vyöryy silmille (no, ainakin teoriassa voin). Silti – tai juuri sen takia – juonenkäänteiden ymmärtäminen ja väistämättömän ratkaisun loksahtaminen paikalleen ovat oikein hyvässä kirjassa valtavan palkitseva kokemus, jota ei muualta saa.
     En edelleenkään tahdo asettaa vastakkain korkea- ja matalakirjallisuutta. Diplomaattisesti ajattelin kuitenkin todeta, että Kepleristä saa helposti vähän korkeampaa kirjallisuutta ja ennen kaikkea ihan mahtavaa kesälukemista. Itselläni on hurja kiire saada ahmaistua välistä jääneet osat. Nyt haaveilen suorittavani vähintään osan urakasta alkuperäiskielellä ruotsiksi. Se mahtaa tuoda prosessiin vielä aavistuksen lisää jännitettä. Härliga sommartider!

KUOLEMA KANTAA (Kari Hotakainen: Kantaja)

     Kirjakauppaliiton jokavuotiseksi muodostunut Kirjan ja ruusun päivän markkinointitempaus on mielestäni suorastaan nerokas. Jonkun kotimaisen kärkinimen kirjoittama romaani on silloin saatavissa vain kaupanpäälliseksi ja vain tuon yhden (tai nykyään kolmen) päivän ajan. Liitto on saanut näkyvin kampanjoin nostettua koko kansan tietoisuuteen aiemmin melko tuntemattoman juhlapäivän, jota meillä on kyllä vietetty, joskin yksipuolisesti: olen saanut siitä hyvän tekosyyn ostaa kirjoja mieheni kautta itselleni, mutta jäänyt poikkeuksetta ilman ruusua.
     Olisi myös mielenkiintoista nähdä statistiikkaa siitä, kuinka suuret myyntivoitot näiden "ilmaisten" kirjojen jakaminen kaupoille tuottaa. Ainakin Jyväskylän Suomalaisen kirjakaupan myymälässä oli jo 23. päivän aamuna huomattavan paljon ihmisiä. Totta kai joukossa saapastelin taas myös minä – etenkin kun tämän vuoden kirjailija on aina yhtä pettämätön Kari Hotakainen.
     Kirjan ja ruusun päivän teos on joka vuosi ollut viihdyttävä ja sopivan syvällinen tapaus (kaksi vuotta sitten kirjoitin sellaisesta muuten tännekin). Hotakaisen Kantaja (Kirjakauppaliitto 2015) painii kuitenkin täysin omassa luokassaan. Ulkoisilta ominaisuuksiltaan hyvin näppärä 140-sivuinen kätkee sivuilleen oivaltavaa filosofiaa, joka tekee romaanista kerrallakulutushyödykkeen, muttei suinkaan kertakulutustavaraa.
     Filosofia sopii kuvaan – onhan Kantajan nimihenkilö, ristimänimeltään Timo Kallio, teoreettisen filosofian työtön maisteri, joka hankkii elantonsa pätkillä hautausmaalla. Timoa asia ei häiritse, sillä hän nauttii rauhallisesta työympäristöstä, joka antaa tilaa ajattelulle. Kuriositeettina mainittakoon, että lukiossa olin palavasti rakastunut filosofiaan, kirjoitin siitä maan parhaat ylioppilasvastaukset syksyllä 2011 ja harkitsin vakaasti jopa akateemista jatkoa uralleni.
     Työllisyysnäkymät tai oikeammin niiden hämäryys estivät aikeeni. Timoa katsellessani olen entistä tyytyväisempi valintaani – etenkin, kun uusi rakkauteni kielitiede on sekin riemukseni ollut yhtä filosofiaa. "Jos nelisanaisessa viestissä on vain kaksi sanaa oikein, lähettäjä on erityisen eksyksissä." (93)
     Timo on siis hautausmaatyöntekijä, mutta pääsee harva se viikko kantajan hommiin, kun vainajalla ei surullisesti ole läheisiä, ei ehkä yhtäkään saattajaa. Tämä yleistyvä, Hotakaistakin luultavasti puhutellut ilmiö on ollut viime aikoina useasti lehtienkin palstoilla. Miksi me ihmiset olemme niin usein kaiken keskellä yksin?
     Asia jää vaivaamaan lukijaa, mutta niin se jää Timoakin. Hän alkaa kirjoittaa nekrologeja tuntemattomille vainajille, pitää heitä ystävinään ja luo elämäntarinoita yhä kiivaammalla tahdilla, kunnes joutuu vaikeuksiin. Takaraivossa piinaa nuoruudessa rikottu suhde tuliseen Hanneleen, jonka elämä sittemmin on ajanut alkoholistiksi vantaalaiseen lähiöön.
     "Kevät toi mukanaan linnut, valon ja vainajat." (119) Sekä jälleen yhden vaalituloksen, jonka johdosta iso osa ihmisistä on valmis toivottamaan Suomelle hyvää matkaa manan maille. Tämä siis ennen kuin uutta hallitusta on muodostettu tai se on ehtinyt työskennellä päivääkään. Ennen hutkimista ei tarvitse tutkia, kun kerran itse tietää paremmin. Vaalikampanjoinnin aikana puoluejohtajienkin huulia kuluttanut yhteistyön vaade vaikeina aikoina voidaan näemmä kuopata heti, kun kansan enemmistön mielipide ei tyydytä omia tavoitteita.
     Ja tehdään se nyt vielä selväksi: vaalivoittajia ovat ne puolueet, jotka saavat eniten ääniä. Enhän minä voita sadan metrin maailmanmestaruuttakaan, vaikka olisin parantanut tulostani viime kaudesta 100 % ja Usain Bolt vain murto-osan siitä. Lukiessani taannoin Suomen Kuvalehdestä uuden eduskunnan jokaisen kansanedustajan esittelypakettia minulle tuli sitä paitsi aika turvallinen olo. Isänmaa on lopulta varsin hyvissä käsissä. Jokaisella kansalaisella ei edes tarvitse olla perehtymätöntä mielipidettä kaikesta. Tämän kielentää briljantilla tavalla myös ihana Antti Holma Ylioppilaslehden tuoreimmassa kolumnissaan.
     Kun pakollinen yhteiskunnallinen valveutuneisuus on nyt tässäkin blogissa jälleen osoitettu, voimme palata hautausmaalle. Timo on kieltämättä absurdi hahmo, joka melkein tuo ajatustensa tasolla mieleen esimerkiksi Hotakaisen Ihmisen osan Pekka Malmikunnaksen. Toisaalta hän on kyllä kunniallinen kansalainen, jolla on oikea työpaikka, tutkinto, koti ja elämä muodollisesti mallillaan.
    Eikä absurdius välttämättä ole edes arkisesta maailmastamme pakeneva ilmiö. Viimeksi eilen tunsin eläväni keskellä Kafkan kynäilemää kuvaelmaa, kun istuin Tampereen rautatieasemalla odottamassa myöhässä ollutta junaa. Sisätiloissa asematunnelissa juoksenteli ympäriinsä invaasion tehneitä puluja. Kerjäläiset tekivät tuttavuutta miltei aggressiivisesti, ja yksi aavistuksen liikaa nauttinut vanhempi herrasmies istui hoipertelunsa päätteeksi epäonnisen teinipojan päälle. "Minäkin haluan olla lintu. Haluanko liian myöhään? Onko kiitorata jo suljettu? Jäänkö lähtöportille? Katsonko ikkunasta, kun hän lentää? Kunnes tipahtaa. Minne? Toivon, että Korsoon." (113)
     Hotakainen ei tietenkään olisi Hotakainen ilman aforistisia ajatelmiaan, jotka nousevat tekstistä osiaan suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Kuntosalin laiminlyöjääkin hellitään. "Elämä on toistoa ilman rautaakin. Elämä painaa, vaikka ei tekisi mitään. Elämä on rautaa." (40)

MUSTAVALKOSUKKAISUUS JA YLISUKUPOLVINEN VIHA (Väinö Linna: Musta rakkaus)

     Otaksun maininneeni tässä kontekstissa aiemminkin, että eniten palvomani teos maailman kirjallisuushistoriassa on koskettavan kotimainen, rehellinen ja rakkaudellinen Täällä Pohjantähden alla kaikessa komeudessaan. Se on niin hieno, etten ole koskaan kirjoittanut siitä (ainoastaan vähän sivusin kerran). En ole edes yrittänyt, enkä yritä vieläkään.
     Sen sijaan kerron päässeeni vasta nyt Väinö Linnan menestyksen alkulähteille Musta rakkaus -romaanin (WSOY 1948 / 1986) muodossa. Sen tarina pyörii kiehtovasti yhden teeman ja tapahtumaketjun ympärillä eikä rönsyile kahteentoista suuntaan, kuten Pohjantähti-trilogia myöhemmin teki. Kerrontaratkaisu kietoo lukijan juonen ympärille tiiviiseen vyyhtiin, mikä on jotenkin mielenkiintoista siksi, että tekstin pintataso ei tule kovinkaan lähelle. Päin vastoin, sen lievä tragikoomisuus saattaa paikoitellen melkein naurattaa.
     Tapahtumien kulku ei sitten niin kovasti nauratakaan. Teknillisen koulun tyhjätaskuinen oppilas Pauli Haantie ja tehdastyöläisen tytär Marjatta Salmela rakastuvat Tampereella, Amurin tehdaskorttelissa. Ensikohtaaminen tapahtuu sattumalta, ja tapahtumat kehittyvät siitä edelleen lähinnä kummankin yhteneväisten ajatusten ja merkityksellisten katseiden varassa. Marjatan menneisyyteen liittyy kuitenkin salaisuus, ja Pauli on pelottavan mustasukkainen mies. Rakkaudesta tulee kovin mustaa, ja lopussa on jäljellä lähinnä fyysisiä ja henkisiä ruumiita.
     Juonikuvio sinällään voisi olla melkein mistä tahansa Shakespearen näytelmästä tai vanhasta suomalaisesta elokuvasta, mutta jotenkin Linna osaa taas tuoda siihen vähän enemmän. Vaikka kertoja on ulkopuolinen, on kerronnan fokalisaatio niin tiukasti keskeisissä henkilöissä, että heidän ilmeidensä värähdyksistä on mahdollista tulkita jotain syvää. "Perheessä vallitsi sellainen lapsellinen onnellisuus, jonka toivottu kihlaus aina aiheuttaa. Isäkin tunsi yhä suurempaa hellyyttä tytärtään kohtaan ja lisäksi tämä asia nostatti suunnattomasti hänen ylpeyttään" (60), kuvaa kertoja, kun kaikki on vielä hyvin. Omasta kihlauksestani ei ole vielä niin mittavasti aikaa, etten pystyisi tätä tunnelmaa tunnustelemaan.
     Ihan niin mukavasti homma ei sitten jatkukaan. Vaikka rakastavaisten kaunopuheinen kiihkeys saa välillä vinon hymyn 2000-luvun lukijan huulille, Paulin raivoisat mustasukkaisuuskohtaukset eivät sitä tee. Niiden kuvallistamisessa on itse asiassa yllättäen hyvin paljon samaa kuin aivan eri tyylilajia edustavassa Reko Lundánin mestarinäytelmässä Tarpeettomia ihmisiä. Yhtäläisyys tuo mieleen sen, ettei lähisuhdeväkivalta (henkinen tai fyysinen) ole kovinkaan paljon muuttunut vuosisatojen saatossa.
     Välillä Paulin uhoava raivo saa vainoharhaisuudessaan lukijan melkein ärsyyntymään. "Minä tunnen ne. Minä tunnen kyllä tuon koirajoukon. Mokomat suunsoittajat. Koko kaupunki juoruaa. Kaikki perkeleen paskiaiset sitä jauhavat. Hänen mieleensä ei tullut edes se, että koko kaupungilla ei ollut mitään syytä pohtia hänen asioitaan, koska sen asukkaista vain mitättömän pieni osa tunsi hänet ja siitäkään osasta tuskin monikaan välitti paljoakaan hänen asioistaan." (159) Onneksi kertojakin edes näin teoksen loppuvaiheilla kielentää asian, joka lukijaa häiritsee jatkuvasti.
     Koko kaupunki ei varmasti ole kiinnostunut yksittäisen ylioppilaan asioista. Ei ollut silloin, eikä ole sen enempää nykyään. Hämmästyttävän paljon tällaista ajattelua silti esiintyy muuten ihan järkevien ihmisten pääkopassa – siitäkin huolimatta, että kysymykseen "mitähän ne muut oikein ajattelee" vastaus on useimmiten "ei mitään".
     Paulissa ärsyttää myös hänen ehdottomuutensa ja mustavalkoisuutensa, joka sekään ei valitettavasti ole nykyihmiselle tuntematon piirre. Viime aikoina olen ärsyyntynyt etenkin hyvää tarkoittavasta fitness-kulttuurista, jonka äänenkannattajat tuntuvat tietävän aina parhaiten, mikä muille ihmisille on hyväksi. Joskus he ovat toki oikeassa (liikunta on hyväksi ja niin edelleen), mutta etenkin tietty länsimaisen erittäin kehittyneen lääketieteen väheksyminen kummastuttaa minua harva se päivä. Yksi omalle koulukunnalle edullinen tutkimustulos hyväksytään usein täysin kritiikittä, vaikka se olisi ristiriidassa sadan muun tuloksen kanssa.
     Erityisesti minua on kismittänyt yksi asia. Olen viime aikoina törmännyt kyseisessä kontekstissa usein väitteisiin, joiden mukaan lääkkeet ovat elimistölle myrkkyä ja niiden käyttö pitäisi lopettaa, ellei kyse ole vakavasta tai jopa hengenvaarallisesta sairaudesta. Voidaan tietysti kysyä, kuinka järkevää on syödä kipulääkettä joka päivä tai pitää yskänlääkkeitä karkkina, mutta jälleen kerran kultaiselle keskitielle jää aika monta muuta tapausta.
     Tietenkin minulla on oma lehmä ojan pohjalla, kun satun kantamaan mukanani ei-vaarallista kroonista sairautta. En tietenkään kuolisi ilman jatkuvaa lääkitystä, mutta valitsen huomattavasti mieluummin tabletin päivässä kuin jatkuvan kivun ja toimintakyvyttömyyden. Kummallista on myös se, että samaan aikaan kaiken maailman lisäravinnepillerit tuntuvat olevan terveydelle ennemminkin hyödyksi kuin haitaksi, vaikka kaikkia niiden sisältämiä entsyymejä saisi innokkaampikin kuntoilija ihan tavallisesta ruuasta.
     En sitä paitsi voi oikein välttyä ajattelemasta, että Paulinkin raivo olisi voinut olla taltutettavissa oikeanlaisella avulla epämääräisten ohjailujen ja vihjailujen sijaan. Olisi siinä voitu säästyä ainakin parilta ruumiilta sen sijaan, että loppuun asti teoksen neljästä keskushenkilöstä selviää vain yksi. Tämä oli juonipaljastus, pahoittelen.
     Toisaalta on vielä palattava siihen ajatukseen, ettei nykymaailman meno ole Linnan malleista juurikaan muuttunut. Eiväthän kunnia- ja puhtauskysymykset kihloihin mennessä ole nykymaailmassa enää mitään (ja hyvä niin), mutta ehkä jonkinlainen uhoilu- ja machokulttuuri on voimissaan. Ja etenkin viha. Sen määrä tuntuu olevan vakio tai jopa kasvamassa. Siksi minua jo vähän jännittää, miltä vaalitulos näyttää myöhemmin tänään.

AINA KANSA EI TIEDÄ (Pirjo Hassinen: Popula)

     Kun Nälkävuoden kautta hoksasin, kuinka pitkä pimeä ajanjakso lukuhistoriastani löytyy, kävi aika perinteisesti. En malttanut irrottaa vuodesta 2012 ollenkaan. Valo voitti pimeyden myös toisen kyseisen vuoden Finlandia-ehdokkaan osalta. Tosin valon voitosta ei Pirjo Hassisen Populan (Otava 2012) kohdalla voi ehkä sittenkään olla varma.
     Popula on ollut teemoiltaan järisyttävän ajankohtainen ilmestyessään Perussuomalaisten jytkyn jälkikuohuissa. Olenkin oikeastaan aika onnellinen, että luin romaanin vasta näin jälkeenpäin, turvallisen etäisyyden päästä mennyttä arvioiden. Toisaalta ei ollut ollenkaan vaikea palauttaa mieleen niitä tunnelmia ja kansakunnan yleistä ahdistuneisuutta. Toisaalta oli jo nähty, ettei tässä – Luojan kiitos – aivan näin käynytkään. Tunnelma oli vähän sama kuin lukiessa superajankohtaista Ilkka Remeksen trilleriä muutama vuosi sen käsittelemän kriisin jälkeen.
     Etäisyys ei tietenkään vähennä Populan arvoa. Teos nostaa aivan mielettömän älykkäästi ja havainnollisesti esiin esimerkiksi rasismiin ja populismiin liittyviä dilemmoja. Se ei moralisoi eikä kerro oikeina pitämiään vastauksia, vaan ymmärtää jokaista osapuolta ja sanoo ääneen sellaisiakin asioita, joita julkisessa keskustelussa ei uskalleta leimautumatta sanoa.
     En ole Perussuomalaisten kanssa samaa mieltä käytännössä mistään. En kuitenkaan ole samaa mieltä myöskään niiden massojen kanssa, jotka katsovat oikeudekseen riepotella puoluetta ihan miten sattuu ja repiä korviahuumaavaa meteliä kaikista siihen kuuluvien sanomisista. Olin jytkykeväänä 17-vuotias, mutta muistan ajatelleeni, että puolueelle on annettava mahdollisuus. Etukäteinen lynkkaaminen on paitsi typerää, myös hyödytöntä.
     Annoin mahdollisuuden ja muodostin sen jälkeen oman mielipiteeni, vaikka se olikin samanlainen kuin "katsomatta paskaa" -puolueen mielipide. Niin parlamentaarisen demokratian kuitenkin pitäisi toimia. Jokaisella on oikeus saada äänensä kuuluviin ja kannatusta saatuaan yrittää. Oikeutta ei poista se, että edustaa Perussuomalaisia – tai siis Populaa. Oikeuden voi tosin mitätöidä halveksimalla sitä omilla toimillaan.
     Populassa populistipuolue on vaalivoiton jälkeen jo hallituksessa ja porskuttaa karismaattisen johtajansa Jukka Kalmarin johdolla vakaasti eteenpäin. Sille ovat otollista riistaa elämässään ja lähisuhteissaan pettyneet ja kyllästyneet, heilahtelevat ihmiset, jotka janoavat kuulijaa. Ihmisen perustarve on tulla huomioiduksi, hyväksytyksi, rakastetuksi. Jos tunnetta ei tarjoa äiti, lapsi tai puoliso, sen voi tarjota sanomansa taitavasti asetellut populistipuolue.
     Jokin vimmainen tarve meillä on myös jättää jälki, tapahtuu se sitten sabotoimalla arvostettua taidetta tai vaikka jättämällä eduskunta, jotta voisi jäädä ihmisten mieleen. Popula kuvaa mielestäni erinomaisesti niitä tapahtumaketjuja, jotka edeltävät ihmisten radikalisoitumista. "Jokainen lapsi on viaton ja puhdas syntyessään", kuten Tuure Kilpeläinen (jälleen juuri hän, 2014) laulaa. Olen ennenkin tuonut esiin kantani, että ihmisessä on ainekset vaikka mihin, mutta ympäröivän maailman tapahtumat määräävät reseptin ja lopputuloksen.
     Populan Perttu saa puolueesta tarkoituksen äidin kaipuun ja päihteiden käytön tallomalle elämälleen. Tarkoitus tuntuu hyvältä, kuten miehen spontaanit tarkoitukset yleensä. Lopputulos voi olla jotain muuta, mutta kaiken takana on syvä vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemus. "Äiti oli jätetty haalistumaan kuoliaaksi ilman sitä hoivaa, jonka parissa hän oli tehnyt elämäntyönsä." (114) Kun asioita ei jaksa hymyillä paremmiksi, on toimittava.
     Taidemaalari Pirjo taas tahtoo nähdä vakiintuneiden rakenteiden läpi niin taiteessa kuin laajemmin yhteiskunnassa. Miksi meille tosiaan on opetettu, että kauneinta taidetta on se, joka pystyy kuvaamaan kohteensa täydellisimmin? Eikö taide voi olla myös ilmaisun täydellistä vapautta, vapautta tehdä ja sanoa mitä tahtoo?
     Pirjon tyttären Ritan sananvapaus saattaa tuskalliseen tilanteeseen omassa lähipiirissään. Miksi maailman pahin asia on olla rasisti? Miksi ihminen on rasisti heti sanottuaan suuttuneena, provosoituna ja ajattelemattomana yhden pahan asian? Onko sillä mitään väliä, mitä olemme? Pitkän tähtäimen tekojen tulisi painaa vaakakupissa huomattavasti enemmän.
     Sama ajatus muuttuu hyväksyttäväksi tai totaalisen tuomittavaksi sen mukaan, kuka sen esittää. Kuten poliittinen satiiri YleLeaks kerran asian havainnollisti: Jos Pekka Haavisto sanoo, että Suomen on autettava afrikkalaisia Afrikassa, hän on suuri sankarinero. Jos Jussi Halla-aho sanoo, että Suomen on autettava afrikkalaisia Afrikassa, hän on rasisti.
     Tarkoitukseni ei ole ottaa kantaa Jukka Kalmarin, Populan, Jussi Halla-ahon tai Perussuomalaisten puolesta. En usko sen olleen Pirjo Hassisenkaan tarkoitus. Joskus meidän vain pitäisi vähän vähemmän korostaa omaa ylitsevuotavaa suvaitsevaisuuttamme, joka ei kuitenkaan suvaitse niitä, jotka eivät ajattele kuten me. Joskus meidän pitäisi vähän vähemmän kategorisoida ihmisiä ja keskittyä ennemmin siihen, mitä asiaa heillä on.
     Aika usein meidän pitäisi keskittyä jättämään lähtemättömiä jälkiä lähimmäisiimme eikä universumiin. Aika usein meidän pitäisi enemmän rakastaa ja katsoa, miltä ympärillä näyttää. Todella usein meidän pitäisi kuunnella, mitä vastapuolella on sanottavanaan eikä aina tyrmätä kaikkea omasta positiostamme. Silloin voi alkaa ymmärtää vaikka opintotukea leikkaavaa eduskuntaa tai pientä lasta rikoksen tehneen ihmisen sisällä. Se on ensin vähän pelottavaa, mutta sen jälkeen valtavan avartavaa.
     Aina meidän pitäisi demokratiassa vartioida, että se toteutuu eikä ihmisoikeuksia loukata. Paljon useammin meidän pitäisi lukea hyviä kirjoja, joiden kautta peilata maailmaa. Ja joka päivä meidän pitäisi muistaa, ettei aina pitäisi.

JA YKSI JOS MURTUIS, MUUT TUKENA OIS (Aki Ollikainen: Nälkävuosi)

     Alkuvuoden perinteisissä tulevan kirjavuoden katsauksissa puhuttiin muun muassa Aki Ollikaisen toisesta romaanista, johon kohdistuvat odotukset ovat huippumenestyneen esikoisen jälkeen suuret. Lueskelin noita lehtijuttuja ja myöhäisherännäisesti hoksasin, etten kaikkien näiden vuosien aikana ole lukenut Nälkävuotta (Siltala 2012). Periaatteessa ei ole ihme, että teos on silloin luiskahtanut ohi, sillä vuonna 2012 lukemani proosakirjallisuus mahtuu kahden käden sormiin – kiitos ylioppilaskirjoitusten, pääsykoesuman, itsenäistymisen, yliopiston fuksisyksyn ja harvinaisen väsyneiden silmien. Onneksi kirjat ovat siitä armollinen harrastus, että niitä saa yleensä kirjastosta vaikka kaksisataa vuotta myöhässä.
     Korjasin siis erheeni ja paikkasin aukon helmikuun ensimmäisen sunnuntain aikana. Se kannatti tehdä, sillä Nälkävuosi oli oikeastaan vielä hienompi kokonaisuus kuin odotin. Erityisesti se noin 140 sivun mitassaan osoittaa, että laatu todella korvaa määrän. Välillä sekä uutuuskirjoja että klassikoita lukiessa tulee tunne, että kirjailija on nyt vähän liikaa rakastunut omaan ääneensä ja henkilöihinsä, ja tarinan kerronta lipeää jaarittelun puolelle. Kai fyysisellä kirjalla on sitten edelleen jonkinlaista statusarvoa paksuutensa mukaan. Joka tapauksessa Ollikaisen esikoisesta tekee erityisen hienon se, ettei siinä ole mitään ylimääräistä. Jokainen luku, sivu ja virke on kokonaisuuden kannalta perusteltu.
     Aihe puolestaan on niin kylmäävä ja vaiettu, ettei sen venyttämistä varmaan olisi lukijan herkkä sydän kestänytkään. Nälkävuodet 1866–1868 ajoivat riutuneet ihmiset liikkeelle purevaan pakkaseen ja hyytävään hankeen, johon monet lopulta tuupertuivat ja kuolivat. Tämä on tosiasia, jota kirjailija ei todellakaan kaunistele. Romaanin keskiössä oleva nelihenkinen perhe lähtee jäätyneestä torpastaan matkaan, nääntyy yksi kerrallaan – and then there were none. Perheenäiti Marja on riutuneisuudestaan huolimatta verevä hahmo, jonka vihoviimeinen vaihtoehto on luopua lapsistaan, ja pienten Mataleenan ja Juhon nälän kuvaus on jotain, jota on vaikea sanallistaa.
     Olen havainnut viime aikoina itsessäni kaksinaismoralistin hyvinkin mitättömässä, mutta sentään runollisessa asiassa. Olen nimittäin aina paheksunut erilaisten juhlapäiväherkkujen kaupittelua ja nauttimista etukäteen – niiltähän menee ihan merkitys, jos mämmin mässytys alkaa helmikuun alussa ja laskiaispullia syödään, kun joulusta päästään. Olen asunut kolme viikkoa täysin yksin, kun mies on ollut tilapäisesti töissä toisella paikkakunnalla. Syytänkin vertaiskontrollin puutetta siitä, että viime viikolla nautiskelin erittäin varaslähtöisesti pari runebergintorttua. (Ne ovat muuten juhlapäiväleivonnaisista ehdottomia suosikkejani.)
     Nyt aika moni luultavasti miettii, miten ihmeessä runebergintortut liittyvät tähän väliin tai mistä ne ylipäätään tulivat mieleeni ihmisten nälkäkuolemia seuraillessa. Aika makaaberia ja mautonta kaikin puolin. Ehkä ratkaisun avain on kuitenkin nimenomaan tortussa ja siihen liittyvässä kaksinaismoraalissa. Kyllä minä voin melkein fyysisesti pahoin Nälkävuoden runollista kurjuutta lukiessani. Kyllä minulle tuli sellainen olo, ettei näin epäinhimillisiä asioita voi sattua. Kyllä minä heti aloin miettiä asiaa omalle kohdalleni, kun tässä harvinaisen vakavan ilmastomyllerryksen keskellä taas eletään ja erinäisissä diktatuureissa tällä pallolla on melkoiset nälkävuodet meneillään parhaillaan.
     Sitten minä kuitenkin mietin, ketä tai mitä se auttaa, että hurskastelen täällä ja kirjoitan taas muutaman liuskan tekstiä siitä, kuinka maailma on epäoikeudenmukainen ja ihmiskunta tätä menoa tuhon oma. Sen tietää jokainen sellainen ihminen, joka on vaivautunut tänne saakka lukemaan näin pitkiä virkkeitä blogista, joka ilmiselvästi käsittelee kirjahyllyissä pölyyntyviä tiiliskiviä. Sitä eivät ehkä tiedä sellaiset ihmiset, joita nyt ei muutenkaan kiinnosta mikään muu kuin oma kapea elämänpiiri ja se, että oma vatsa on täynnä. Heitä kuitenkaan tuskin kiinnostaa tämä blogikaan.
     Nyt olen todennut jälleen oman järisyttävän hyväosaisuuteni sekä elämäni fyysisten ja sosiaalisten puitteiden että omien henkisten valmiuksieni kannalta tarkasteltuna. Pitäisikö siitä tuntea syyllisyyttä? Se on varsin tärkeä teema myös Nälkävuodessa, joka on erityisen hieno myös siksi, että se kuvaa (vain 150 vuoden takaista!) kriisiä koko yhteiskunnan näkökulmasta. Ääneen pääsevät väsynyt senaattori, joka on yrittänyt parhaansa ongelman ratkaisemiseksi, sekä etenkin akateemiset kaupunkilaisveljekset Teo ja Lars Renqvist. "Teonkin on pakko hymähtää tilannetta muistellessaan. Samalla hän kuitenkin miettii, että jos kaikki tämä kurjuus ympärillä vain huvittaa heitä, miten se voisi heitä koskettaa? Jos he sen todella itsessään tuntisivat, voisivatko he enää nauraa?" (72)
     Nähdäkseni Teolla ei ole hätää. On kaikista tärkeintä, että hyväosainen muistaa ajatella näitä asioita ja niitä ihmisiä, joilla ei mene yhtä hyvin. Muistaa edes yrittää asettua heidän asemaansa, muistaa, ettei oma todellisuus ole koko maailman todellisuus eikä oma napa koko maailman napa. Muistaa olla kiitollinen. Yksi ihminen ei koskaan voi pelastaa koko maailmaa, harvoin edes maata. Pitämällä jalkansa maan pinnalla ja silmänsä ja sydämensä auki hän voi kuitenkin omalla olemuksellaan tehdä ympäristönsä ihmisten elämän paremmaksi. Pienillä teoilla ja herkkyydelläkin on paljon merkitystä. Enkä toisaalta sanoisi, että Teon teot kovin pieniksikään loppupeleissä jäisivät. En paljasta, mitä tällä tarkoitan, koska se vesittäisi romaanin kenties hienoimman kohdan.
     "Kahleiden pituus osoittaa meille vapautemme rajat, vain osaansa tyytymällä voi elää niistä kahleista piittaamatta. Raskaimpia kaikista kahleista ovat meidän omat halumme. Kun ne kuolettaa, ei enää tarvitse riuhtoa." (134) Ei minun tarvitse osoittelemalla sanoa, kuinka maailma kohtelee meitä kaltoin – ja varsinkin me sitä. Aki Ollikainen on jo sanonut sen osoittelematta.
     Onnellisinta meidän jälkipolvien egoistiselta kannalta on se, että seitsemän laihan vuoden jälkeen tulivat ne seitsemän lihavaa – ja niin tulee toivottavasti aina olemaan. Minun ei kovista vuosista historiankirjoista oppineena tarvitse kuin olla ihminen ihmiselle. Tai kuten viime syksyn ehdottomasti parhaan levyn tehnyt Tuure Kilpeläinen siteeraa kaihoisine karavaaneineen Eino Leinoa ("Hymyilevä Apollo" 1898): "Oi, onnellinen, joka herättää / niitä voimia hyviä voisi! / Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää, / niin ette niin kovat oisi! / Miks emme me kaikki yhtyä vois? / Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois. / Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa! / Niin suuri, suuri on maa!"