Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

torstai 19. joulukuuta 2013

ANNA POIS ITKUISTA PUOLET (Uuno Kailas: Runoja)

     Tämä essee suorastaan vaati tulla kirjoitetuksi. Syysiltojen pimetessä ja kostuessa (siis ulkona) olen taas moneen kertaan todennut, kuinka hienoa on opiskella kirjallisuutta: voi ihan oikeasti sukeltaa sohvalle torkkupeiton alle, lukea Eino Leinon tai Lauri Viidan runoja ja vielä sanoa opiskelevansa. Olemme siis kahden opiskelukaverin kanssa pitäneet kunnianhimoista lukupiiriä saadaksemme aineopintojen teospinot kahlattua läpi ilman tenttejä. Projekti tulee jatkumaan todennäköisesti toukokuulle, mutta tähän mennessä olemme ahkerasti häärineet kotimaisten klassikkorunoilijoiden ympärillä.
     Siinä ensimmäinen syy, miksi Uuno Kailas (kokoelmateos Runoja, 1922–1931 / 1977). Olen aina ollut vähän huono lukemaan runoja tai ainakin lukenut niitä paljon vähemmän kuin proosaa (katso kuitenkin esim. Heli Laaksonen tai Edith Södergran). Silloin kun luen, olen viiteryhmässäni usein poikkeus, sillä viehätyn perinteisestä runomallista enemmän kuin modernista nykyrunosta. Rakastan loppusointuja. Omasta mielestäni taitavassa riimirunoilussa ei ole kyse aidan ylittämisestä sen matalimmasta kohdasta, vaan pikemminkin harvinaisen notkeasta verbaali-ilottelusta, jossa oma asia osataan pukea sidottuun muotoon. Siinä toinen syy, miksi Uuno Kailas (ja myöhemmin esimerkiksi Juice Leskinen). Tosin pitää sanoa, että Kailas edustanee enemmän verbaalisuruttelua. Siinä kolmas syy, miksi Uuno Kailas – suomalainen tapa olla ja elää vetää ilossaankin pohjattoman haikeaksi.
     Oikeastaan tämän tekstin piti olla marraskuun essee. Itse asiassa lukupiirikin käsitteli Kailasta jo silloin, ja itse olin ollut lukuvaiheessa jo lokakuun lopulla. Yleisesti ottaen aika usein käy niin, että opintoja varten suurennuslasin kanssa kahlatut teokset eivät sytytä enää vapaampaan arviointiin näissä puitteissa. Jostain syystä kirjasin kuitenkin Kailaan Runojen kauneimpia ja vaikuttavimpia kohtia ylös, kuten juuri tätä puitetta varten usein teen. Minun piti kirjoittaa, mutta sitten vahingossa vein pienen punaisen kirjan muiden mukana takaisin kirjastoon. Marraskuu jäi välistä. Ajattelin, että kirjoitan joulukuussa jostain muusta. Niin ei ole toistaiseksi käynyt. Ajatussuonissani oli selvästi Uuno Kailaan mallinen tukos.
     Oireita oli ollut jo aiemmin. Marraskuun alussa esimerkiksi katsoin tänä syksynä oikein poikkeuksellisen ihanaa Vain elämää -sarjaa Neloselta. Koin valtavia tunnekuohuja tyttövuosista lähtien suuresti ihailemani ja arvostamani Juha Tapion uraa ja elämää kerrattaessa. Yritin kuvata miehen liikuttamisen, koskettamisen ja elämään tarraamisen lahjaa sanoin, mutta se oli vaikeaa (minulle harvoin on). Vain yksi sanayhdistelmä tuli mieleeni, enkä voi sitäkään väittää omakseni ilman syytettä törkeästä plagioinnista. "Elämä on kaunis. Siksi laula!" kirjoitti Kailas jo vuonna 1931 ("Linnut", 234). Juha Tapiolta (2006) lainasin vastavuoroisesti osuvat sanat tämän tekstin otsikoksi. Toivon mukaan ei haittaa, että ontuva lähdeviite tulee tällä tavalla perässä.
     "Me vaihdoimme silmiä vain. / Sinä sait minun silmäni entiset, / minä sinulta silmät sain." ("Silmien vaihtajat", 118) Suora puhuttelu hätkähdyttää, sillä lukiessani minustakin tuntui kuin olisin saanut jonkun toisen silmät. Sen pohtiminen, tahtoisinko Kailaan silmät, herättää kuitenkin hyvin ristiriitaisia tunteita. Toisaalta kiinnostaisi valtavasti tietää, miltä pään sisällä tuntuu, kun asiat näkee niin voimakkaina ja surullisina, niin lopullisesti ulkopuolisena. Toisaalta taas Kailaan kohtalo harhaisena, ahdistuneena ja nuorena kuolleena runoilijana tekee hurjan surulliseksi.
     Sama koskettava asetelma pätee hälyttävän moneen edellisten ja myöhempien polvien taiteilijaan. Voiko jotakin suurta ja kuolematonta todella luoda vain itseään suurempien voimien (skitsofrenian, keuhkotaudin, alkoholin, huumeiden, unettomuuden, Pyhän Hengen) vaikutuksen alaisena? Tahtoisin uskoa, ettei asia ole niin. Taidan silti uskoa, että se jossakin määrin on täsmälleen niin. Ehkä vaikuttavimmat tarinat leijuvat jossakin maailmojen rajoilla, ja niitä välittämään tarvitaan aina joku tavallista herkempi. Se ainakin on ihan varmaa, että poikkeuksellisen älykkäät yksilöt ovat kovin usein myös poikkeuksellisen herkkiä, jopa hauraita.
     Lukupiirimme analysoi Kailaan runojen teemoja niin antaumuksella, etten mene niihin syvemmin enää tässä. Sen verran totean, että päädyimme Kailaan kirjoittavan ahdistuneena muun muassa musertavasta ulkopuolisuudesta. Kaikki suuri tuntuu tapahtuvan jollekin toiselle, vaikka sitten toisaalta on kuitenkin näin: "Kukin meistäkin mittansa mukaan / pyramiidin pystyttää. / Ja sen sydämessä unta / pian nukumme sikeää // kuin faaraot, hiljaisina, / kuin toukat kuoressaan. / Pyramiidi pysyy ja nähdään. / Mutta faarao unohdetaan." ("Pyramiidilaulu", 150) Teoistaan ihminen muistetaan, ei statuksestaan. Kailas voikin lohduttautua sillä, että suurilla unisilla runoillaan historiaan jää myös ulkopuolinen tarkkailija. Tästä lohdutuksesta huolimatta välillä tekisi mieli ottaa pikku-Uuno syliin ja äidillisesti rutistaa ja kannustaa, kun hän näin surumielisesti muistelee: "Oli rehtori vanha ja viisas mies. / Monet kerrat pelkäsin, että hän ties, / mikä syy minun mieltäni painoi." ("Olin nuori", 39) Lapsi yksin mielessään raskaasti tietää, mikä häntä niin kovasti painaa.
     Vielä yksi asia. Erääseen ulkorunolliseen asiaan lukupiirimme (sen paremmin kuin minä henkilökohtaisesti) ei voinut olla kiinnittämättä huomiota. Suuri osa maamme kirjallisesta historiasta vuosikymmenten takaa on kirjoitettu pseudonyymien suojissa. Runoilijoillamme ei sattumalta ole niin runollisia nimiä, eikä nimi ole enne. P. Mustapään ja Maiju Lassilan oikeat nimet ovat yleisestikin kaikkien tiedossa, mutta Eino Leino oli alun perin Lönnbohm ja Johannes Linnankoski oikeasti Vihtori Peltonen. Kuten arvata saattaa, Kailas-nimen kadehtimisenkin voi jättää, sillä Uuno Kailas oli alkuperäiseltä nimeltään Frans Uuno Salonen. En tiedä, onko kyseessä opittu nostalgia vai asioiden todellinen tila, mutta ainakin minusta tuntuu, että Salosen runoina nämäkään eivät koskettaisi aivan samalla tavalla. Lienee ihan hyvä aika alkaa varmuuden vuoksi kehitellä itselleen kuolematonta kirjailijanimeä.
     Toisaalta en toivo mielenterveyteni järkkyvän tai kemiallisten yhdisteiden päätäni päihdyttävän. Kaikkea ei kaiketi koskaan voi saada. Onneksi kirjoittaminenkin voi toimia liuotushoitona – kannatti pyytää pikkusiskoa tulemaan tänään kirjaston kautta. Kailas on tainnut vihdoin päästä eteenpäin. Voin syventyä viettämään joululomaani täysin itseohjautuvasti valikoituneen kirjallisuuden parissa ja Juha Tapion joululevyä kuunnellen.