Tämä essee suorastaan vaati tulla kirjoitetuksi. Syysiltojen
pimetessä ja kostuessa (siis ulkona) olen taas moneen kertaan
todennut, kuinka hienoa on opiskella kirjallisuutta: voi ihan
oikeasti sukeltaa sohvalle torkkupeiton alle, lukea Eino Leinon tai
Lauri Viidan runoja ja vielä sanoa opiskelevansa. Olemme siis kahden
opiskelukaverin kanssa pitäneet kunnianhimoista lukupiiriä
saadaksemme aineopintojen teospinot kahlattua läpi ilman tenttejä.
Projekti tulee jatkumaan todennäköisesti toukokuulle, mutta tähän
mennessä olemme ahkerasti häärineet kotimaisten
klassikkorunoilijoiden ympärillä.
Siinä ensimmäinen syy, miksi Uuno Kailas (kokoelmateos Runoja,
1922–1931 / 1977). Olen aina ollut vähän huono lukemaan runoja
tai ainakin lukenut niitä paljon vähemmän kuin proosaa (katso
kuitenkin esim. Heli Laaksonen tai Edith Södergran). Silloin kun
luen, olen viiteryhmässäni usein poikkeus, sillä viehätyn
perinteisestä runomallista enemmän kuin modernista nykyrunosta.
Rakastan loppusointuja. Omasta mielestäni taitavassa riimirunoilussa
ei ole kyse aidan ylittämisestä sen matalimmasta kohdasta, vaan
pikemminkin harvinaisen notkeasta verbaali-ilottelusta, jossa oma
asia osataan pukea sidottuun muotoon. Siinä toinen syy, miksi Uuno
Kailas (ja myöhemmin esimerkiksi Juice Leskinen). Tosin pitää
sanoa, että Kailas edustanee enemmän verbaalisuruttelua. Siinä
kolmas syy, miksi Uuno Kailas – suomalainen tapa olla ja elää
vetää ilossaankin pohjattoman haikeaksi.
Oikeastaan tämän tekstin piti olla marraskuun essee. Itse
asiassa lukupiirikin käsitteli Kailasta jo silloin, ja itse olin
ollut lukuvaiheessa jo lokakuun lopulla. Yleisesti ottaen aika usein
käy niin, että opintoja varten suurennuslasin kanssa kahlatut
teokset eivät sytytä enää vapaampaan arviointiin näissä
puitteissa. Jostain syystä kirjasin kuitenkin Kailaan Runojen
kauneimpia ja vaikuttavimpia
kohtia ylös, kuten juuri tätä puitetta varten usein teen. Minun
piti kirjoittaa, mutta sitten vahingossa vein pienen punaisen kirjan
muiden mukana takaisin kirjastoon. Marraskuu jäi välistä.
Ajattelin, että kirjoitan joulukuussa jostain muusta. Niin ei ole
toistaiseksi käynyt. Ajatussuonissani oli selvästi Uuno Kailaan
mallinen tukos.
Oireita oli ollut jo aiemmin.
Marraskuun alussa esimerkiksi katsoin tänä syksynä oikein
poikkeuksellisen ihanaa Vain elämää -sarjaa Neloselta. Koin
valtavia tunnekuohuja tyttövuosista lähtien suuresti ihailemani ja
arvostamani Juha Tapion uraa ja elämää kerrattaessa. Yritin kuvata
miehen liikuttamisen, koskettamisen ja elämään tarraamisen lahjaa
sanoin, mutta se oli vaikeaa (minulle harvoin on). Vain yksi
sanayhdistelmä tuli mieleeni, enkä voi sitäkään väittää
omakseni ilman syytettä törkeästä plagioinnista. "Elämä
on kaunis. Siksi laula!"
kirjoitti Kailas jo vuonna 1931 ("Linnut", 234). Juha
Tapiolta (2006) lainasin vastavuoroisesti osuvat sanat tämän
tekstin otsikoksi. Toivon mukaan ei haittaa, että ontuva lähdeviite
tulee tällä tavalla perässä.
"Me vaihdoimme silmiä vain. / Sinä sait minun silmäni
entiset, / minä sinulta silmät sain." ("Silmien
vaihtajat", 118) Suora puhuttelu hätkähdyttää, sillä
lukiessani minustakin tuntui kuin olisin saanut jonkun toisen silmät.
Sen pohtiminen, tahtoisinko Kailaan silmät, herättää kuitenkin
hyvin ristiriitaisia tunteita. Toisaalta kiinnostaisi valtavasti
tietää, miltä pään sisällä tuntuu, kun asiat näkee niin
voimakkaina ja surullisina, niin lopullisesti ulkopuolisena.
Toisaalta taas Kailaan kohtalo harhaisena, ahdistuneena ja nuorena
kuolleena runoilijana tekee hurjan surulliseksi.
Sama koskettava asetelma pätee
hälyttävän moneen edellisten ja myöhempien polvien taiteilijaan.
Voiko jotakin suurta ja kuolematonta todella luoda vain itseään
suurempien voimien (skitsofrenian, keuhkotaudin, alkoholin,
huumeiden, unettomuuden, Pyhän Hengen) vaikutuksen alaisena?
Tahtoisin uskoa, ettei asia ole niin. Taidan silti uskoa, että se
jossakin määrin on täsmälleen niin. Ehkä vaikuttavimmat tarinat
leijuvat jossakin maailmojen rajoilla, ja niitä välittämään
tarvitaan aina joku tavallista herkempi. Se ainakin on ihan varmaa,
että poikkeuksellisen älykkäät yksilöt ovat kovin usein myös
poikkeuksellisen herkkiä, jopa hauraita.
Lukupiirimme analysoi Kailaan
runojen teemoja niin antaumuksella, etten mene niihin syvemmin enää
tässä. Sen verran totean, että päädyimme Kailaan kirjoittavan
ahdistuneena muun muassa musertavasta ulkopuolisuudesta. Kaikki suuri
tuntuu tapahtuvan jollekin toiselle, vaikka sitten toisaalta on
kuitenkin näin: "Kukin meistäkin mittansa mukaan /
pyramiidin pystyttää. / Ja sen sydämessä unta / pian nukumme
sikeää // kuin faaraot, hiljaisina, / kuin toukat kuoressaan. /
Pyramiidi pysyy ja nähdään. / Mutta faarao unohdetaan."
("Pyramiidilaulu", 150) Teoistaan ihminen muistetaan, ei
statuksestaan. Kailas voikin lohduttautua sillä, että suurilla
unisilla runoillaan historiaan jää myös ulkopuolinen tarkkailija.
Tästä lohdutuksesta huolimatta välillä tekisi mieli ottaa
pikku-Uuno syliin ja äidillisesti rutistaa ja kannustaa, kun hän
näin surumielisesti muistelee: "Oli rehtori vanha ja
viisas mies. / Monet kerrat pelkäsin, että hän ties, / mikä syy
minun mieltäni painoi." ("Olin
nuori", 39) Lapsi yksin mielessään raskaasti tietää, mikä
häntä niin kovasti painaa.
Vielä yksi asia. Erääseen
ulkorunolliseen asiaan lukupiirimme (sen paremmin kuin minä
henkilökohtaisesti) ei voinut olla kiinnittämättä huomiota. Suuri
osa maamme kirjallisesta historiasta vuosikymmenten takaa on
kirjoitettu pseudonyymien suojissa. Runoilijoillamme ei sattumalta
ole niin runollisia nimiä, eikä nimi ole enne. P. Mustapään ja
Maiju Lassilan oikeat nimet ovat yleisestikin kaikkien tiedossa,
mutta Eino Leino oli alun perin Lönnbohm ja Johannes Linnankoski
oikeasti Vihtori Peltonen. Kuten arvata saattaa, Kailas-nimen
kadehtimisenkin voi jättää, sillä Uuno Kailas oli alkuperäiseltä
nimeltään Frans Uuno Salonen. En tiedä, onko kyseessä opittu
nostalgia vai asioiden todellinen tila, mutta ainakin minusta tuntuu,
että Salosen runoina nämäkään eivät koskettaisi aivan samalla
tavalla. Lienee ihan hyvä aika alkaa varmuuden vuoksi kehitellä
itselleen kuolematonta kirjailijanimeä.
Toisaalta en toivo
mielenterveyteni järkkyvän tai kemiallisten yhdisteiden päätäni
päihdyttävän. Kaikkea ei kaiketi koskaan voi saada. Onneksi
kirjoittaminenkin voi toimia liuotushoitona – kannatti pyytää
pikkusiskoa tulemaan tänään kirjaston kautta. Kailas on tainnut
vihdoin päästä eteenpäin. Voin syventyä viettämään
joululomaani täysin itseohjautuvasti valikoituneen kirjallisuuden
parissa ja Juha Tapion joululevyä kuunnellen.