Roope Lipasti käveli elämääni ensimmäisen kerran Kotivinkin
sivuilta pari vuotta sitten. Lietolainen huumorinviljelijä yhdisti
sukupolvet saamalla minut ja äitini nauramaan säännöllisin
väliajoin samoille asioille. Vasta tänä syksynä minulle jostain
syystä selvisi, että Lipasti on kirjoittanut romaaneja
aikuisillekin. Aloitin Rajanaapurista (2012, pokkarini 2013) –
toisin sanoen aloitin leimaamalla itseni tärähtäneeksi nauramalla
junassa ääneen. Muutamalla adjektiivilla kuvaisin Rajanaapurin
olevan hulvaton mutta syvällinen, kantaaottava mutta humoristinen,
vähän absurdikin mutta kovin todellinen, miksei paikoin jopa
filosofisen aforistinen.
Rajanaapuri on kuvaus kahdesta miehestä, joista toinen
tekee ja toinen ei tee. Tai oikeastaan toinenkin pakosti tekee,
koska kaikki on aina tiptop, muttei tee tekemisestään numeroa.
Hänen tekemisensä sujuvat siinä sivussa – naapurin tekemisiä
päivitellessä ja elämän menoa analysoidessa. Naapuri taas aikoo
rakentaa saunan pihalampensa rannalle, vaikkei lampeakaan vielä ole.
Hänen päivänsä täyttyvät erilaisista askareista, joista osa on
oman miehisen intohimon tulosta (kuten tukkien kuoriminen itse
seinähirsiksi) ja osa vaimon tahdon toteuttamista ankarasti jupisten
(kuten TV-nurkkaus yläkertaan). Miehen ja naisen väliset erot ja
niiden ruotiminen nousevat yhdeksi romaanin hykerryttävimmistä
sisällöistä.
Kertojalla ei vaimoa enää ole, mutta naapurin perheessä on
selkeästi miesten ja naisten työt. Asetelma ei ole alistava kuin
ehkä miehen mielestä miehen suuntaan, vaan toimii ja täyttää
tarkoituksensa. Vaimo tekee ruokaa ja siivoaa, kun mies raahaa
lautoja ja kirkastaa pihansa kuralammikkoa uintikelpoiseksi. Kukaan
ei valita, ettei tasa-arvo toteudu. Tästä nousee mieleeni
hykerryttävä sitaatti vuoden 2010 Tonttu Toljanterin
Joulukalenterista, jossa ihana Toljanteri tuohtuneena tokaisi
kertovansa nyt kaikille, mitä tasa-arvo (muka) on: se on sitä, että
kaikki tekevät, mitä eivät oikeasti osaa. Oikeaa tasa-arvoa ehkä
onkin se, että kaikki tekevät sitä, mitä haluavat ja parhaiten
taitavat – vaikka se sitten tarkoittaisi "perinteisten
sukupuoliroolien" orjallista toteuttamista. Jostain kenties ihan
hyvästä syystähän ne roolitkin ovat aikoinaan syntyneet.
Vaikka nainen ei ymmärrä miestä eikä mies aina ymmärrä
naista, on suhtautuminen tuohon maagiseen vastakkaiseen sukupuoleen
pohjimmiltaan valtavan kunnioittava kummallakin tarinan miehellä.
Naapurin vaimon oman miehen lisäksi kertojakin kunnioittaa häntä
jopa siinä määrin, että jää hieman arvoitukseksi, onko kaikki
ihan hyvän moraalin mukaista. Etenkin äitihahmona naista kehutaan
useaan otteeseen. Kertoja toteaa empiiriseen kokemustietoonsa
perustuen esimerkiksi: "En käsitä, miksi rallikuskit ovat
aina nuoria miehiä, kun suurin kokemus pikkuteiden sahaamisesta on
näköjään haja-asutusalueen äideillä." (95) Aina miehet
eivät ymmärrä sitäkään, kuinka äitien korvat kestävät omien
lastensa puhetavan – he ovat laskeneet, että viikossa äitiä
huudetaan 2 240 kertaa, vuodessa jo 116 800. "Suomi voisi
luopua ydinvoimasta, jos kaikki se energia, mikä menee äiti-sanan
hokemiseen, siirrettäisiin kantaverkkoon" (27), he
toteavat.
Rajanaapurin mieskuva on se rehellinen suomalainen mies,
jota kliseenomaisesti hoetaan vuosikymmenestä toiseen ja pidetään
nykyään epärealistisena paatoksena. Lipasti osoittaa oivasti,
ettei käsitys ole ollenkaan aikansa elänyt, tylsä tai kahlitseva –
kyseessä on vain se asema, jossa suomalainen mies viihtyy. Jos ei
itse ahkerasti tekemässä, niin ainakin naapurin pihassa nojaamassa
lapioon ja turisemassa niitä näitä. Ihmiset on ehkä kuitenkin
tarkoitettu loppupeleissä siihen, mitä he ovat vuosisatoja tehneet.
Samaa ajattelutapaa voi heijastaa myös yleistyneisiin avioeroihin,
uusiin liittoihin ja niiden eroihin, kuten naapuri tekee: "Koska
kokonaan uudet ovat vain vastasyntyneitä, on vaihtotilanteessa
käytännössä tyydyttävä käytettyyn. Se taas on vähän niin
kuin vanhojen autojen kauppa – muusta ei voi olla varma kuin siitä,
että pian ne viat kuitenkin alkavat." (170) Viat taitavat
nimittäin olla jossain muualla kuin niiden kohteena olevassa
henkilössä itsessään.
Kuten aiemmin jo totesin, Lipasti onnistuu Rajanaapurissa
olemaan samaan aikaan sekä filosofinen että hurjan hauska. Kertoja
toteaa tarkkailemastaan ötökästä valtavan osuvasti: "Se
lensi metrin verran ja putosi maahan. Suhteessa sama asia kuin jos
ihminen putoaisi sadasta metristä. Ötökälle ei käynyt kuinkaan,
mutta kuitenkin ihmiset kuvittelevat olevansa planeetan
parhaimmistoa." (8) Planeetan parhaimmiston yrityksestä
olla vieläkin parempaa tekee hieman ristiriitaista seuraava
havainto: "Naapurin intoilu myös vahvisti näkemystäni,
että luonnon pelastaminen palautui aina viime kädessä
henkilökohtaisen hygienian laiminlyömiseen. Kompostit haisivat,
kirpputorit haisivat, deodorantittomat kainalot haisivat."
(65) Naapurikin ehtii välillä naputtelun ja kuorimisen ohessa olla
analyyttinen: "Naapuri vastusti jyrkästi ja muistutti, että
jokainen sukupolvi on samanlainen. Milloin se kauheus on
rock-musiikki, milloin sarjakuvat, milloin lukeminen, milloin joku
muu.
– Nykyään pelätään, että silmät menevät ruutua
tuijottaessa, aivot sulavat käytön puutteessa, terveys romahtaa ja
tulee liikuntaelinsairauksia." (118) Ja kuitenkaan yksikään
aika ei loppujen lopuksi ole tuhoon tuomittu. Yksikään sukupolvi ei
ole enempää rappiolla kuin edeltäjänsä. Näkökulma vain
vaihtuu.
Pokkarini kanteen on painettu lainaus Antti Majanderin Helsingin
Sanomiin kirjoittamasta kirja-arviosta. "Yhtä hienoa
onnellisen miehen kuvausta en muista aikoihin lukeneeni",
Majander siinä sanoo ja onnistuu erinomaisesti kiteyttämään koko
teoksen. Kertoja on kohtaamistaan vastoinkäymisistä ja
ajoittaisesta yksinäisyydestään huolimatta seesteinen ja
onnellinen – hän suhtautuu elämään elämänä, joka on ja kuluu
vähitellen. Hän voisi olla sellainen tyypillinen insinööri, joka
kolaa pihansakin vatupassin kanssa, mutta on ammatiltaan hieman
yllättäen historianopettaja. Siihen suhteutettuna on toki
aavistuksen kummallista, että naapuri näkee historian ja
nykyisyyden kohtaavuuden välillä jopa kertojaa paremmin. Koska
kertojan aikaa ei merkittävästi kulu haravointiin tai lehtikorien
tyhjentämiseen (joihin naapurilla ei ole edes aikaa), hän ehtii
lukea ja nautiskella elämästä. Näin hän kykenee myös
tiputtelemaan nerokkaita intertekstuaalisia viittauksia, kuten
seuraava: "Naapuri ei ymmärrä, että Samuel Beckettin
kuuluisa näytelmä "Huomenna hän tulee" kertoo
sähkölaitoksen miehistä. Eivät ne tule." (41)
Kuten monissa hyvissä romaaneissa, Rajanaapurissakin on
elämän näennäisestä paikallaan pysyvyydestä ja toisteisuudesta
huolimatta kyseessä myös kehityskertomus. Kehitys ei jää edes
pelkkään pihasaunaan ja kirkastuvaan lampeen, vaan koskettaa
kertojaakin. Kun naapuri kohtaa huonoa onnea työmaallaan ja joutuu
viikkokausiksi sairaalaan, joutuu kertoja vastakkain naapurin vaimoon
kohdistuvien hämmentävien tunteidensa kanssa. Äkkiä ja
huomaamatta hänestä tuleekin vähän myös se, joka tekee, koska
hän uskoo sen tekevän vaimoon vaikutuksen. Hän leikkaa ohimennen
nurmikkoa tai haravoi naapurinkin pihalta, koska ymmärtää sen
rakkaudenosoituksena.
Vielä toipuva ja kotiutuva naapurikin ymmärtää tämän
omanlaisenaan rakkaudentekona – suomalainen mies voi osoittaa
välittämistään tekemällä sen käsin ja konkreettisesti. Naisten
erikoisuuksistakin osa alkaa naapurille hahmottua: "Aina
ajattelin, että vain naisilla on purkkeja ja purnukoita, mutta
minulla on nyt enemmän. Ainoa ero on, että naisten purnukoilla
edistetään hyvinvointia, kun miesten purnukoilla vähennetään
pahoinvointia." (212) Tosin on sanottava, että kovin moni
erikoisuus pysyy arvoituksena – ja ehkä hyvä niin. Elämästä
voisi kadota jokin tietty perusjännite, jos toista sukupuolta tai
ylipäätään toista ihmistä olisi mahdollista ymmärtää
täydellisesti.
Aina Lipasti ei kuittaa elämää huumorilla. Todella hyvän
teoksen Rajanaapurista tekeekin se, että se osaa oikeissa
paikoissa olla myös vakava ja ottaa elämän tosissaan. "Elämää
pitäisi osata lukea kuin kirjaa ja nähdä kuinka se rakentuu, mutta
se juuri on hankalaa, koska ei tunne juonta ja on koko ajan
epätietoinen, mihin suuntaan kuuluisi kulkea" (152),
kertoja pohtii. Hänen rauhallisen analyyttiset toteamuksensa
elämästä ovat riipaisevia, koska niistä huokuu ajatus, että
asiantilat on kaikesta huolimatta hyväksytty. Mikä olisi helpompi
tapa olla onnellinen?