Ei tietenkään ole ollenkaan reilua, että
naisen euro edelleen on kahdeksankymmentä senttiä ja että lasikattoilmiö estää
Simone de Beauvoirin termein ”toisen sukupuolen” pääsyn korkeaan asemaan
työelämässä. Jotenkin koko nykypäivän lähes miehiä sortava feminismi-ideologia
tuntuu kuitenkin melko turhanpäiväiseltä vouhotukselta, kun Minna Canth
havainnollistaa naisen asemaa vähemmän kultaisella 1800-luvulla. Canth on
huikaisevan taitava realisti, sillä toisin kuin monen muun saman lajityypin
edustajan, hänen tarinansa eivät saa haukottelemaan sitä, miten kaikki nyt
onkin noin kurjaa. Päinvastoin, Canthin ytimekäs ja selkeä näytelmäkerronta
pitää otteessaan ja saa todella elämään mukana monenlaisissa tunteissa.
Työmiehen vaimo on
onnellinen näytelmä kahden ensimmäisen sivun verran. Johanna ja Risto ovat juuri
menneet naimisiin, ja tulevaisuus väikkyy myötäjäisrahojen turvin toiveikkaana
morsiamen mielessä. Sitten hän hyvää hyvyyttään kutsuu pahamaineisen
mustalaistyttö (pahoittelut nykyään epäkorrektista ilmaisusta) Homsantuun
mukaan juhlaan ja saa kuulla, että Risto on jättänyt tämän ja purkanut parin
kihlauksen Johannan vuoksi. Alamäki on valmis alkamaan. Johanna painostetaan
jäämään liittoon, ja myöhemmin Risto juo kaikki rahat niin, ettei vaimo saa
ostettua edes ruokaa itselleen tai nälkäiselle lapselleen. Töitä ei ole, eikä
miestä kiinnosta muu kuin juottoloissa remuaminen parhaan ryyppykaverinsa Topon
kanssa. Pienen ilonpilkahduksen Johannan elämä kokee, kun hän saa
kankaankutomistoimeksiannon varakkaalta rouva Vörskyltä, mutta Murphyn laki on
todella voimissaan jo ennen varsinaista syntyaikaansakin, sillä Risto käy
viinanpuutteessaan panttaamassa jo valmiina olevan kangaspalan ja hankkii
Johannan velkoihin sekä armottoman huonoon maineeseen. Tästä vaimo ei enää
toivukaan, vaan kuolee, mikä ei tosin juuri Ristoa hetkauta: hän on jo Johannan
vielä eläessä käynyt jälleen heilastelemassa Homsantuuta ja luvannut tälle
kauniita sanoja loppuelämästä. Vaan heikosta miehestä kun on kyse, voi
lopputuloksen arvata.
Huomionarvoista on se, että äärimmilleen
alistettuinakin Canthin naishahmot ovat henkeäsalpaavan vahvoja ja
määrätietoisia taistelijaluonteita. Johanna käy viimeiseen asti sopimassa,
tinkimässä ja tekemässä velkaa. Äidinrakkaus kumoaa muut tunteet niin
voimakkaana, että isän sietäisi hävetä käyttäytymistään. Elämässään kaiken
nähnyt ja niin monta kertaa petetty Homsantuu puolestaan ottaa ohjat omiin
käsiinsä, kuten on luvannut kauan kadoksissa olleelle mummolleenkin: jos Risto
kolmannen kerran pettää hänet, on kosto suloinen ja hän tulee tappamaan miehen
omin käsin. Aseella Homsantuu osoittaakin pitkään ja itsevarmasti Ristoa,
kunnes poliisi puuttuu asiaan. Sankari laitetaan rautoihin, ja roisto selviää
vain pienellä pintanaarmulla. Kuinka epäoikeudenmukaiseksi elämä voi mennä?
kirjailija kysyy havainnollistaessaan sitä, että naisen elämällä ei aina
olekaan onnellista loppua.
Näytelmän poliittinen viesti ei ole
voinut, eikä voi edelleenkään, jäädä kellekään epäselväksi. Risto ei ole heti
ensimmäisessäkään kohtauksessa moksiskaan virheistään, vaan toteaa Johannalle
vain, että ”vaimo on luotu miehen tähden
eikä mies vaimon tähden”. Naisrintama on yllättävän yhtenäinen, sillä
Johanna ja Homsantuu ovat keskinäisestä vastakkainasettelustaan huolimatta
samalla puolella työtöntä työmiestä vastaan. Edellisten lisäksi korjattavaa
löytyy koko miehiä suosivasta yhteiskuntarakenteesta aivan oikeuslaitosta
myöten. Risto vaikuttaa miltei naiivilta, keskenkasvuiselta pojankoltiaiselta
todetessaan poliiseille: ”Onpa se
yhtäkaikki siunattu asia, että maassa on laki ja oikeus, joka varjelee ihmisten
turvallisuutta.” Homsantuu-parka vaikuttaa päällisin puolin olevan täysin
sekaisin, mutta hänen tauotta hokemansa kommentti viimeisen alistuksen jälkeen
viestii kyllä jostakin aivan muusta: ”Teidän
lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha, ha. - - Niitähän minun pitikin ampua.” Myös
Johannan lapsen adoptoiva Vappu toteaa jälleen anniskeluun suuntaavalle
Ristolle tulikivenkatkuisesti: ”Maailma
on teistä saanut, mitä on tahtonutkin, ei se teitä rankaise, eikä se teidän
vikojanne vikoina pidä. Yksin papit ja tuomaritkin ovat puolellanne, sillä
synti heidän silmänsä sokaisee. Pimeyden palvelukseen valon palvelijat
valtaansa käyttävät. Mutta siihen ei toki kaikki lopu. Viimeinen sana ei vielä
ole sanottu.”
Radikaalisti lukien Canthin voi katsoa
jopa kannustavan suoranaiseen vallankumoukseen -
tosin ehkä ennemmin ilman aseita. Idea on joka tapauksessa siinä, että sekä
naiset että valtaapitävät miehet on ravisteltava pois siitä harhakuvitelmasta,
ettei asioita olisi mahdollista muuttaa. Mieleen nousee valistusfilosofi David
Humen lausahdus: ”Siitä, miten asiat
maailmassa ovat, ei voi päätellä, miten niiden pitäisi olla.” Tosiasioista
ei voi johtaa arvoja. Se, että naiset ovat heikommassa asemassa, ei tarkoita,
että he omien ominaisuuksiensa tai yleisen heikkoutensa vuoksi ansaitsisivat
asemansa. Tämän moni nainen ja tasa-arvon nimissä myös mies onneksi ymmärsikin,
kenties osittain Canthin myötävaikutuksella. Joka tapauksessa minussa on jo
monta vuotta herättänyt valtavan suurta kunnioitusta se, että joku on aina
uskaltanut olla ensimmäinen.
Työpanokseensa nähden on hieman
käsittämätöntä, että Minna Canth on saanut liputuspäivänsäkin vasta näin 2000-luvulla.
Päivänsä hän on joka tapauksessa kiistoitta ansainnut, ja minä muiden, sitä
ajattelemattomienkin, tavoin saan olla jotain aivan muuta kuin Johannan
kaltainen työmiehen vaimo. Mitä väliä oikeastaan on muutamalla nallekarkilla?