Ilona kirjoittaa omaksi ilokseen kirjallisuusesseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

HÄN PITÄÄ SINUSTA HUOLEN (Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät)

Muutama viikko sitten vaunulenkkimaastomme Porin Kirjurinluodolla täyttivät vähän toisenlaiset vaunut, kun vanhoillislestadiolaisten Suviseurat keräsivät alueelle yli 80 000 ihmistä liikkuvine majoitusratkaisuineen. Uteliaina kävimme äidin ja jälkikasvun kanssa kolmen polven voimin tutustumassa seurakuplaan, jossa kovaääniset toistivat mahtipontista raamatuntulkintaa. Viisikuiselle pojalle olisi ainakin riittänyt samanikäistä leikkiseuraa, jota hän tosin tyytyi tarkkailemaan rattaistaan pehmolelua järsien.
     Pois teki meidän isompienkin pian mieli. Tunne saattoi johtua ahdistavasta väenpaljoudesta, mutta oli siinä jotain muutakin. Kaikkialla oltiin kovin ystävällisiä ja järjestelyt pelasivat ilmeisen mallikkaasti, mutta joukkoon kuulumattomuuden pystyi aistimaan. Tein viime vuonna graduni yhteisön yhteenkuuluvuuden tunteen rakentumisesta, joten aistin syvällisempikin käsittely onnistui. En mene siihen nyt syvemmin, mutta joukkoon kuulumisen tunne on kiistatta yksi parhaista inhimillisistä kokemuksista.
     Voimakkuudessaan se voi kantaa myös vähemmän inhimillisiin kokemuksiin, kuten Terhi Törmälehdon voimakkaassa esikoisromaanissa Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava 2017). Voimakasta on etenkin kieli, jolla on tässä yhteydessä kaksoismerkitys. Ensinnäkin Törmälehdon käyttämä kieli tavoittaa hämmentävällä tarkkuudella syvän uskonnollisen kokemuksen ja siihen liittyvät tunteet. Toiseksi kieli ja kielet, niiden puhuminen ja niillä puhuminen, ovat romaanin keskeinen, kantava teema.
     "Minua väsyttää, mutta haluan kuulla suomea. Haluan kuulla vokaalien ja konsonanttien tutut yhdistelmät joissa maailma on sijoillaan ja ymmärrettävä" (119), toteaa Kolumbiaan asettunut päähenkilö Elsa. Toisessa aikatasossa tavallisessa maallistuneessa körttiperheessä elävä lukiolais-Elsa löytää karismaattisen helluntailaisen yhteisön ja vierailla kielillä puhumisen mysteerisen maailman.
     "Miksi se menikin niin, että kun ukin suusta tuli luodut kaikki laulakaa, kukaan ei huokaillut ja puhunut muutosta. Mutta kun hän sanoi kagla aglakaa, kaikkien kasvoille nousi huoli ja häpeä ja kaikki etsivät sanoja, mitä vain sanoja, joilla hänen sanansa saataisiin loppumaan. Pieniä, keskinkertaisia merkityksiä, sen ne kestivät. Sitä ne eivät kestäneet että merkitys ei ollut niiden ulottuvilla, eikä hänenkään." (109)
     Romaania lukiessa ei voi välttyä pohtimasta, mikä lopulta on kielten ero. Pelkästään luonnollisia kieliä puhutaan maailmassa tuhansia, joten laaja-alaisimpienkin ihmisten hallinta-aste lienee prosentin luokkaa. Aviomieheni viiteryhmineen kommunikoi useamman tunnin vuorokaudessa ohjelmointikielillä, joita kaltaiseni humanisti ei osaa edes lukea. Siinä kontekstissa tuntuu aika harmittomalta, että joku "puhuu kielillä" kuten Elsa ystävineen.
     Kirjailija Törmälehto on tutkinut kielillä puhumista myös omassa gradussaan ja päätynyt siihen, että kielillä puhumisen taito omaksutaan muita kuuntelemalla (ks. lähde). Eri kielten ja puhetapojen sopiminen eri tilanteisiin taas on niin ikään universaalisti todettu asia, johon toisten on helpompi mukautua kuin toisten. Rekisterejä riittää. "Miten Talville selittäisi, kuinka naurettavaa oli puhua heillä niin kuin hellareille, se oli yhtä tyhmää kuin mennä kylään ja alkaa puhua norjaa." (64)
     Kun universaaleihin asioihin päästiin, jatketaan niiden parissa hetki. Vähän yli kolme vuotta sitten kirjoitin tässä samassa osoitteessa: "Hengellisyys ja suurimmat tunteet ovat universaaleja ilmiöitä. Niiden paremmuutta ja aidommuutta ei tarvitse kenenkään luokitella." Näkemys nousi tuolloin Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta, jonka kanssa Vaikka vuoret järkkyisivät loksahtaa helposti samaan kirjalliseen lokeroon.
     Taivaslaulun pieni Kaisla-tyttö tulee mieleeni myös silloin, kun Elsa kertaa uskonnollista to do -listaansa: "Piti kirkastaa näkyjä, vahvistaa armolahjoja, pyhittyä, piti kuolettaa se mikä oli ihmisestä. Oli niin paljon rukoiltavaa, muutakin kuin herätys." (186) Jatkuva pitäminen tuntuu edelleen kummalliselta, kun uskon voima voisi tarjota mahdollisuuksia, lohtua ja huimaa turvassa olemisen tunnetta.
     Olen kirjoittanut tänä vuonna aika paljon Y-sukupolven irrallisuuden kokemuksesta. Omassa elämässäni se näyttäytyy esimerkiksi epämääräisesti nakertavana epämukavuuden tunteena, vaikka kaikki olisi sekä rationaalisesti että emotionaalisesti kunnossa. Tuon irrallisuuden ja mahdollisuuksien vapauden olemassaolo johtaa myös siihen, että Elsaa on lopulta helppo ymmärtää. Tarkasti rajattu uskonto ja siihen liittyvä missio voi edelleen saada maailman aisoihin, tuoda sille yksinkertaisen merkityksen.
     Ongelmia tulee silloin, kun tarkasti rajattu missio toteutustapoineen pitäisi yhdistää jokapäiväiseen maalliseen elämään. Sen Vaikka vuoret järkkyisivät kuvaa erityisen hienosti. Nuoren ja aikuisen Elsan elämät edistyvät vuoroluvuin, jolloin tarinaan jää jatkuvasti uusia aukkoja, koukkuja ja ristikkäisiä viitteitä. "Miksi me puhumme kolmannessa persoonassa. Miksi en kysy miten Mira sen kestää, miksi Mira ei sano en enää suutu Jumalalle. Miksi me puhumme siitä niin kuin se voisi tapahtua kenelle tahansa." (173)
     On vielä yksi erittäin universaali asia. Se on niin uskon syvin olemus kuin jumalattomien lohdutus. Elsan ja Benjaminin rakkaus on niin kaunista ja tarkkakatseista kuin vain kahden nuoren viaton ensirakkaus voi olla. "Se oli ihmeellisintä vastasyntyneessä rakkaudessa, se että jakoi salaisuuksia sellaisen kanssa, jonka vähän aikaa sitten ei tiennyt olevan olemassa." (144) Kauniimpaa on vain se, että joskus ensirakkaus myös kantaa. Sitä sen sijaan mietin tätäkin romaania lukiessani, säilyvätkö kaikkien muiden paitsi minun lukiokaverit läpi elämän?

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

PÄÄ JÄÄSSÄ (Hanna Hauru: Jääkansi)

Välillä kohtaa kirjan, josta jo muutaman sivun jälkeen tietää, ettei sitä tee mieli lukea. Samalla jokin huumaavasti pakottaa jatkamaan, vaikka niin sisällöstä kuin muodostakin tulee fyysisesti huono olo. Tällaista kirjaa on kai järjellä kuvattava hyväksi, vaikka se tunteen perusteella on yksiselitteisesti hyvän vastakohta. Ei huono, mutta paha.
     Sellainen on Hanna Haurun Jääkansi (Like 2017), jonka sattumanvaraisesti, kirjailijasta koskaan kuulematta poimin kirjaston uutuushyllystä reppuuni. Utuinen kansikuva ja unenomaisen tarinan "sotienjälkeisestä elämästä pohjoisen pienessä pitäjässä" lupaava takakansiteksti räsähtävät jäävuoreen jo ensimmäisillä sivuilla päähenkilön puraistessa orrelle jäätymään jätettyä kissanpentua. Mieleen tulevat niin Rosa Liksom kuin Timo K. Mukka.
     Jokin pakotti jatkamaan, vaikka paloiksi jaettuun, verkkaiseen alkukohtaukseen takaumina lomittuva varsinainen tarina työntää myös luotaan. Kertojatytön isä kuolee sodassa, ja tämän tilalle saapuu ahdistava isäpuoli Paha. Pian syntyvä pikkusisko sysätään sikalaan emakon hoivattavaksi, kunnes kunnan täti tulee ja vie siskon mukanaan. Tyttö laitetaan mielisairaalaan pesemään potilaiden eritteisiä pyykkejä. Valo ei juuri välähtele.
     Lukukokemuksena Jääkansi tuo mieleen Aki Ollikaisen Nälkävuoden. Molemmissa sielua repivä toivottomuus on todettu lyhyesti ja yksiselitteisesti, kaunistelematta mutta jotenkin kauniisti. "Äänet jäävät taakse, kun niitä ei kuuntele tarkkaan. Ympärilläni näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan." (15) Lyhyen muodon vuoksi teokset ovat nopealukuisia, mutta mieli ei meinaa pysyä mukana. Ahdistava ja epämukava olo jää vaivaamaan, ja oma arkinen elämä tuntuu vähän aikaa vieraalta.
     Tunne johtuu luultavasti siitä, ettei sitä voi ulkoistaa romaanimaailmaan. Lasten totaalinen kaltoinkohtelu ja pahoinpitely on tälläkin hetkellä totta niin monille sekä hyvinvoivassa Pohjolassa että ympäri maailmaa. Sen ajatteleminen on entistä vaikeampaa nyt, kun oma jälkikasvu nukkuu kylläisenä ja rakastettuna ruotsalaisissa merkkivaunuissaan. Ylitse huokuva voimattomuuden tunne tekee kipeäksi, kun ei kertakaikkiaan tiedä, mitä asialle voisi tehdä.
     Jokin kiero empatia saa ymmärtämään myös (vain etunimellään esiintyvää) päähenkilön äitiä Bettiä ja isäpuoli-Pahaa. Huutolaislasta ei ole rakastettu, vaan häneen on suhtauduttu välineenä. Erään eduskuntapuolueemme tuore puheenjohtaja ei varmaankaan näkisi mitään vikaa siinä, että ihmisellä on pelkkä välinearvo, mutta minuun se sattuu. Paha taas on mitä ilmeisimmin särkenyt mielensä sodassa ja etsii nyt vihollista omasta pihapiiristä tai toista todellisuutta pullon pohjalta. Miten voi rakastaa ja välittää, jos ei koskaan ole ollut kummankaan kohteena?
     Onneksi myös hyvillä kokemuksilla ja hyvällä lapsuudella on taipumus siirtyä seuraaville sukupolville. Nykyään kuulee usein argumentoitavan, että tällaiseen hulluun maailmaan on vastuutonta hankkia lapsia. Sillä perusteella moni korkeasti koulutettu, turvallisesti kiintynyt ja hyvät eväät elämäänsä saanut analyyttinen ja rationaalinen aikuinen päättää jäädä vapaaehtoisesti lapsettomaksi.
     Päätöksessä ei ole mitään vikaa, mutta perusteet näen varsin eri tavalla. Maailma tarvitsee pelastajikseen ennakkoluulottomia, rohkeita ja älykkäitä lapsia. Lapsia, jotka on melkein rakastettu "pilalle" ja saatu uskomaan, että heistä on ihan mihin tahansa. Eikö voisikin olla todellista vastuunkantoa lisätä osaltaan näiden hyvinvoivien tulevaisuuden tekijöiden määrää? Ehkä heillä lopulta olisi edellistä polvea paremmat resurssit vähentää pahoinvointia.
     Henkilökohtaisten valintojeni valossa olen itsekin tietenkin kaikkea muuta kuin objektiivinen kannanottaja. Haluaisin kuitenkin ajatella, että ihmismieli on pohjimmiltaan altis hyvään, kun sitä hyvää vain tarpeeksi ruokitaan ja hellitään. Vastuu pienen ihmisen elämän lopullisesta suunnasta on tietenkin ajoittain murskaava, kuten viimeksi huhtikuussa totesin. En silti pitäisi sitä perusteena välttää vastuuta.
     Samaan aikaan en lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka järkyttävissä olosuhteissa ihmiset löytävät toivoa. "Betti sai loukata minua isän kauniista ajatuksista, mutta koskaan hän ei onnistunut viemään minusta pois silmiä, jotka kaikesta pahasta kohtelusta huolimatta hymyilivät." (107) Ehkä siinä on jotain uhmakastakin, ehkä se on yksinkertaisesti psyyken selviytymiskeino. En ole psykologi, mutta tunnistan saman toivonkipeyden jopa tällaisen fiktion äärellä.
     "Kun täti oli ryystänyt kahvinsa sokeripalan läpi, hän laittoi vauvan koriin ja kysyi minuakin mukaansa. Puistin päätäni, vaikka olisin halunnut nyökätä. Hän ei kysynyt toista kerta, vaan oikoi hameensa ja lähti." (22) Kertojan kohtalo on yksiselitteisesti surullinen, ja romaanin runollinen nimi aukeaa värisyttävyydessään vasta viimeisillä sivuilla. Mutta ehkä edes kunnan tädin viemälle siskolle käy paremmin. Ehkä.
     Romaanina Jääkansi sulkeutuu hienosti juuri loppuratkaisussaan. Jäisen tematiikan ohella punainen veri tuntuu korostuvan: kertoja kasvaa naiseksi kuuraten verisiä vaatteita ja pohjoisen metsän mättäätkin ovat täynnä puolukoita. Lumikkiin kertoja vertautuu myös kaipuussaan isään – ainoaan ihmiseen, jolta on aikoinaan saanut hyväksyntää ja rakkautta. Taiteellisesti lähes moitteettoman kokonaisuuden jälkeen mietin, olenko lukijana vähän masokisti. Miten kokemus unohdetaan? Saako sitä ylipäätään unohtaa?

lauantai 27. toukokuuta 2017

PYÖRIT TUOLLA PILLIFARKUISSAS JA OLET KUUSKYT (Arja Tiainen: Lapsilta kielletty)

Ensimmäisestä lukiokeväästä lähtien olen lukenut toukokuisin runoja. Ehkä räntäsateen alta lupaavasti pilkahteleva kevät saa mielen lyyriseksi. Menneen opintoputken aikana fyysisesti keveämpi lukeminen myös tuuletti vuoden pänttäämisen tukkimia aivoja. Tänä keväänä runoista on paljastunut vielä yksi ylivertainen ominaisuus: niiden lukeminen onnistuu silloinkin, kun yhtään pidempi yhtenäinen teksti saa kotiäidin silmät väkisin painumaan kiinni.
     Viime aikoina lukulistallani ovat olleet sellaisetkin klassikot kuin Harmaja, Tynni ja Leskinen, mutta säväyttävimmän vaikutuksen sai aikaan Arja Tiaisen muutaman vuoden takainen kokoelma Lapsilta kielletty (WSOY 2012). Näin kävi pääosin kahdesta syystä. Ensinnäkin teoksen kaiuttama ahdistus yhteiskunnallisesta ja maailmanpoliittisesta tilanteesta on tänään entistäkin ajankohtaisempaa. Toisekseen oli samaan aikaan lohdullista ja traagista huomata, että henkilökohtainen ahdistus, kriiseily ja maailmantuska eivät taidakaan helpottaaa, kun täyttää 30, 45 tai 60. Lapsilta kielletyn materiaalin äärelle pääseminen ei vielä tee seesteistä aikuista.
     Päin vastoin: kaikissa elämänvaiheissa näyttävät näyttäytyvän sama kaaos ja turhanpäiväinen murehdinta. Niinpä olen päättänyt tässä kuussa nivoa yhteen oman pääni (vuosimallia 1993) ja Arja Tiaisen (Wikipedian mukaan vuosimallia 1947) vastaavan tuottamia ahdistuksen aiheita. (Formaatti lienee mitä sopivin myös niille kotiäidin aivoille, joille yhtään pidemmän järkevän tekstin tuottaminen tuntuu toisinaan olevan huomattavan vaikeaa huolimatta 324 opintopisteen laajuisesta alan korkeakoulututkinnosta.)
     Onko maailma sekaisin? Millä estän ilmastonmuutosta/Trumpia/Isisiä/kilpailuyhteiskuntaa/naapurin kakaroita tuhoamasta lapseni tulevaisuutta? Miksi aina tulee uusi terrori-isku? Miksei vähän vähemmän materiaa voisi olla tarpeeksi?
     "Kuka tätä kaikkea jaksaa kantaa.
Onko pakko tietää joka ikinen tuho,
murha, seikkaperäisesti kuvien kanssa.
Tapahtuuko Afrikassa mitään hyvää?" (67)
     Miksen ota edellä mainittuja asioita tarpeeksi vakavasti? Miksen tee mitään? Miksi iltarukouksessa toivon useammin onnellista huomispäivää itselleni kuin ratkaisua nälänhätään? Miksi väistämättä valitan pikkuasioista, vaikka kaikki on niin hyytävän hyvin?
     "Kaikkien kauheiden uutisten keskellä mietin
pehmeää kasvissoppaa, raastanko porkkanat,
paahdanko valkosipulit. Timjamia, salviaa,
totta kai selleriä. Ikkunat huurtuu." (9)
     Miksi meidän ihmisten on niin vaikea tuntea empatiaa/hakea apua/ymmärtää toisiamme? Miksi välitän siitä, mitä joku muu ajattelee? Mistä näitä rooleja riittää, miten niissä pysytään? Kuinka olla yli-inhimillisillä kyvyillä siunattu työnhakija? Oikeastihan olisin mieluusti soittamatta edes kampaaja-aikaa.
     "Tulin kotiin aamuauringossa.
Kiirastulta piisaa. Kävelin kapakasta
toiseen. Ihan vaan että jostain tulisin
myöhään. Naapurit näkisivät. Jossain se oli." (13)
     Miten saadaan toiset huomaamaan, että oikeasti pystyn mihin vaan? Otetaanko pienten lasten äitejä töihin? Miksi liian älykäs ei saa olla, mutta tyhmemmille on tukiopetusta? Edith Södergran kirjoitti jo 1918, että minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen. Miksei saa pärjätä? Mitä jos ei pärjääkään? Jos rahat loppuu/pää hajoaa/kaikki huomaa, että olen sittenkin vähän tyhmä huijari. Mitä jos kukaan ei huomaa mitään?
     "Sivistys-sanan Lönnrot keksi
pellavanloukuttamisesta.
Sievistää – se että kaikki on tasapäistä.
Viivottimella vedettyä." (44)
     Miten ollaan ihan/riittävän/todella hyvä äiti? Mistä tietää, jos naikin väärän miehen? Missä olen 2080-luvulla? Miksi odotamme aina niin paljon? Miten voi riittää muille, muttei ikinä itselleen? Mitä tänään/huomenna/ensi viikon keskiviikkona syötäisiin (koska peruna)?
     "Puolison tulee olla kunnollinen,
luotettava, ei kummiskaan sohvaperuna,
liian arkipäiväinen moukka tolvana." (16)
     Mitä jos kaikki loppuu ihan liian pian? Mitä jos tulee oikeita murheita? Miten ollaan murehtimatta niitä pieniä asioita? Miten ollaan murehtimatta myös isoja asioita? Puhuja auttoi vähän:
     "Ihminen on sen vanki mitä vastustaa.
Älä vastusta. Unohda koko juttu.
Hyppää pilven nokkaan, rentoudu.
Delegoi, hoitakoot muut juoksevat asiat." (49)
     Meitä kaikkia nuoria ja vanhoja, hyväosaisia ahdistujia auttakoon jälleen Samuli Putro. Kesä on melkein täällä jossain. Hylly on täynnä kirjoja, jääkaappi ruokaa, huoneilma pienen miehen kaikesta pahasta tietämätöntä naurua. Elämä on juhlaa, keltainen toukokuu. Unohda koko juttu.
     "Mitäpä jos on ukkonen ja liekki syöksyy maata kohti, polttaa koko pitäjän, sen ihmiset ja linnut?
Mitäpä jos jäät työttömäksi?
Mitäpä jos et aikuistu, pyörit tuolla pillifarkuissas ja olet kuuskyt?
Mitäpä jos mä löydän toisen?
Mitäpä jos se rakastuu ja tahtoo mennä naimisiin ja viettää häitä viikon?

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?
– –
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan
ja elämä tapahtuu sinä aikana?" (Putro 2009, "Mitäpä jos")

perjantai 21. huhtikuuta 2017

TARPEEKSI TÄYDELLISET (Eve Hietamies: Hammaskeiju)

Huhtikuussa on tuntunut siltä, kuin olisi kohdannut vanhat hyvät ystävät vuosien jälkeen. Jokainen tunnistanee sen riemastuttavan tunteen, jossa juttu jatkuu kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Kaikki osapuolet ovat kasvaneet – lapset kehitysvaiheesta toiseen ja aikuiset enemmän vyötäröltä, vähemmän henkisesti – mutta edelleen täysin tunnistettavissa.
     Kun itse on tässä kuussa sekä nimennyt esikoisensa että päättänyt parin viikon varoitusajalla vaihtaa asuinkaupunkia useamman sata kilometriä, tuovat tällaiset kohtaamiset mukavasti turvaa. Puhun tietenkin Pasasen Antista ja pikku-Paavosta, joka on tosin mennyt jo kouluun (ainakin niinä päivinä, kun on muistanut, mitä isin ympäriinsä jättämät herätyskellot tarkoittavat). Ikävä on ollut, joten tervehdin Eve Hietamiehen uutukaista Hammaskeijua (Otava 2017) vähintään yhtä suurella ilolla kuin tietoa Pasasen miesten laajentamisesta leffabisnekseen.
     Meillä kotona eletään ympyrää sulkien vasta Yösyöttö-vaihetta, mutta Antti kohtaa sydämellisen neropattikoheltaja Paavon ja ympäröivän yhteiskunnan kanssa ihan uusia haasteita. "Äkkiä elokuun alussa olikin yhteiskunnan mielestä ihan ok, että sama kakara hengaili aamulla yksin kotona, kun vanhemmat olivat töissä. – – Saman tenavan piti äkkiä suoriutua asioista, joista sen ei kukaan ollut olettanut suoriutuvan vielä paria kuukautta aikaisemmin. Vuosia oltiin isin kanssa kävelty käsi kädessä, ja äkkiä pitikin hoitaa samat hommat yksin ja lukea aikuisten kasvoista, että aikooko tuo tyyppi pysäyttää autonsa vai ajaa päälle. Mitä ne oikein odottivat?" (94–95)
     No, toiset niistä odottivat lasten olevan lyhyitä aikuisia. Aloitin urani milleniaaliekaluokkalaisena jo syksyllä 2000, mutten ole vieläkään unohtanut, miten hurjalta tuntui odottaa yhdentoista aamuina kouluun lähtöä yksin tyhjässä kodissa. Oli riski myöhästyä koulusta, riski jäädä yksin koko päiväksi. Paavon strategia huudella parvekkeelta apua tuntuukin varsin ymmärrettävältä. Hammaskeijun hienoimpia ominaisuuksia on se, miten rehellisesti ja monipuolisesti Hietamies tavoittaa Paavon mielenmaiseman kaikkine rikkauksineen ja hersyvine oivalluksineen.
     Toinen hienous on Antti Pasasen inhimillinen, huumorintajuinen ja arkitragikoominen hahmo, joka todella tuntuu jo vähän omalta kaverilta. Antin arvo kaikkia vaahtosammuttimien vanhempia vertaistukevana sankarihahmona on varmasti suurempi kuin (Hieta)mies itse aavistaa. Tunteet ovat pitkälti universaaleja: lapsi tuottaa harmaita hiuksia, silmäpusseja ja turhautunutta raivoa, mutta myös suurinta onnea, rakkautta ja huolta. Kirjoitettuna ja puhuttuna se kuulostaa niin kliseiseltä, verevästi tunnettuna se on kaikkea muuta.
     Kaikin puolin täydellisten, lastensa yksityisyyden uhranneiden bränditietoisten somevanhempien aikakaudella ihan tavallinen vanhemmuus lohduttaa. Yhdeksän viikkoa vanhana äitinä olen itsekin jo havainnut tosiasiaksi sen, että kerran lapsen hankittuaan häneen kohdistuvista huolista ei pääse eroon koko loppuelämänsä aikana. Vastuu musertaa, vaikka meillä ei vielä hetkeen tehdä Duudson-juttuja välitunnilla tai kuljeta omin päin inhottavaan iltsuun.
     Kaikesta päätellen ihan kohta on kyllä niidenkin aika. Minua on viime viikkoina muistuteltu muun muassa siitä, kuinka pian poika menee rippikouluun tai jättää kakstahtibensalta haisevia vermeitään lojumaan ympäri eteistä (ei muuten jätä). Lapset ovat pieniä vain kerran, mutta siitä muistuttelu on suunnilleen yhtä turhauttavaa kuin lasketun ajan jälkeen esitetyt tiedustelut siitä, eikö mitään tosiaan ole vielä tapahtunut. Kaikkihan täällä parhaansa mukaan yrittävät tarttua hetkeen ja tankata liikutus kurkussa vauvan jokaista hymyä, vaikka ohimoilla polttelisi vuorokausien univelka ja ajatus pesukoneeseen melkein unohtuneista pyykeistä.
     Antin muistelu seitsemän vuoden taakse tuntuu niin tutulta: "Pakkanen puri poskia, parkkipaikka oli hiljainen. Nallekarhu tuhisi rintaani vasten umpiunessa. Äkkiä ajattelin, että pysäytä tämä hetki. Anna tämän vielä kestää. Pysähdyin keltaisen katulampun valoon ja halusin jäädä siihen hetkeen, koska sydän paisui rinnassa. Pidin lujasti kiinni vauvasta, joka painoi vielä tuskin mitään. Joka oli vielä niin pieni, ettei pystynyt puolustamaan itseään, pärjäämään tässä maailmassa. Jota minun oli puolustettava, jonka puolesta minun oli pärjättävä tässä maailmassa." (362)
     Puolustuskyvyttömyyden, avuttomuuden ja haavoittuvuuden aura tarttuu hämmästyttävän tehokkaasti vastasyntyneestä lapsesta vastasyntyneisiin vanhempiin. Kuinka sitä ennen pärjättiin edes omasta puolesta? Ja ennen kaikkea: kuinka sitä edelleen suurimmaksi osaksi pärjätään myös sen puolustuskyvyttömän nallekarhun puolesta niin, että se vähän säheltäessäänkin osaa kiittää, katsoa silmiin ja auttaa kaveria?
     Tilastot ovat silmäpusseja keränneen murehtijan puolella, vaikka keskeytyksetön suihkussa käyminen alettaisiinkin laskea vapaa-ajaksi eikä pyykinpesu Antin sanoin onnistuisi enää vuosiin ilman dramatiikkaa. Siksi tämäkin postaus päättyy tähän ja siirryn onnellisena parvekkeelle kuorimaan omaa nallekarhuani turkistaan. Jokin juttu siinä selvästi on, että kaikista lapsista on sitkeästi puettava eläimiä.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

PRINSESSOJA JA ASTRONAUTTEJA (Johannes Ekholm: Rakkaus niinku)

"jopa paperi t tekee samaa, vaik se onki ihana
"rankat" lyriikat = osoitus suuresta rakkaudesta" (44)
     Helmikuun aihepiiri tuotti sen verran ajatuksia, että tässä kuussa on suorastaan pakko jatkaa Y-sukupolven ja sen äänten asialla. Akuutisti mieleni päällä ollut seuraavan (vielä mystistä kirjainta kantavan) sukupolven synnyttäminen on ehkä laittanut pohtimaan oman viiteryhmäni sukupolvikokemuksia. Joka tapauksessa Johannes Ekholmin Rakkaus niinku (Otava 2016) on tematiikaltaan niin oivallinen pari post-alfalle, että se ansaitsee ihan oman käsittelyn.
     Ensin Rakkaus niinku vangitsee muodollaan. Isänsä nurkkiin työttömänä ja rahattomana palannut kolmekymppinen Joona on saanut kustannussopimuksen autofiktiiviseen romaaniin. Sitä varten hän kerää materiaalia äänittämällä erilaisia keskusteluja ja tilaisuuksia perheensä ja ystäviensä kanssa. Litteroitujen äänitteiden ohella Joona sisällyttää teokseensa Googlen pikaviestimellä käytyjä keskusteluja SAD91RL-nimimerkin kanssa – siitä huolimatta, ettei tyttö anna tähän lupaa.
     Koska Rakkaus niinku koostuu vain puretuista äänitteistä, kyseisistä keskusteluista ja muutamasta sähköpostiviestistä, se oikeastaan on Joonan kirjoittama kirja, vaikkei kuitenkaan ole. Lähtökohta vetoaa minuun, ja irrallisista palasista todellisuutta rakentava toteutus onkin kiehtova ja onnistunut. Lukemisen tapoja on tarjolla monia. Joonan tilitykset ja pitkät yhteiskuntakriittiset filosofoinnit kuulostavat keskusteluilta yliopiston kirjallisuustieteen luennoilla, eikä niissä siten ole itsessään mitään hauskaa.
     Oman pääni sisäinen maailma ohjaa kuitenkin tulkitsemaan koko romaanin Y-sukupolven mukayhteisölliselle itsekkyydelle piruilevana vitsinä. Voi olla, ettei tulkinta ole kirjailijan tarkoituksen mukainen, mutta ainakin se antaa lukijalle valtavasti ja tekee teoksesta merkittävämmän. Joonan "Suomen Knausgårdiksi" pyrkivä kirjailijaisä muistuttaa sukupolvensa yksioikoisuudessa monesti omien vanhempieni ikäluokkaa. Samalla juuri hän on paikoin samaistuttava järjen ääni, jonka viiteryhmään tahtoisin itseni kohottaa:
     ISÄ: Tuo kuulostaa kaikki kyllä joltain, mutta mitä se oikeasti tarkoittaa? Sinun on tultava alas sieltä yläpilvestä, laskeuduttava maanpinnalle. Tuollainen käsiteakrobatia ei tarkoita mitään. Kerro minulle, yksinkertaisin sanoin, niin että idioottikin ymmärtää, mitä sinä aiot tehdä? Miten sinä aiot hoitaa työnsaannin, asumisen, laskujen maksun jatkossa?
JOONA: En mä tiedä. Eikä mua just nyt kiinnosta tietää. (37)
     Juuri käytännöllisen kiinnostuksen puute lienee sukupolvemme suurimpia ongelmia. Elämme järjettömässä diskurssissa, jossa "töitä ei välttämättä kannata tehdä", jos palkkatuloa saadessaan saa vähemmän sosiaalitukia. Mukavuudenhalu on ihmislajille myötäsyntyistä, mutta usein omaa elämänpiiriä ja ympäröivää yhteiskuntaa kehitetään tehokkaammin epämukavuusalueelta. Kun kaikkien pitää saada olla taiteilijoita, tulemme helposti sokeaksi kaikille niille muille poluille, joiden kautta voisi myös toteuttaa itseään. Se ei tarkoita omien periaatteiden myymistä markkinavoimille, vaan järkevää ja vastuullista suhtautumista omaan elämään.
     "Ainoo mistä kukaan välitti puhuu oli mitä ite teki, ja ainoo syy miks oli kiinnostunu kuulemaan muilta mitä niillä oli menossa, oli että sais tietää onks se siistimpää vai ankeempaa ku se mitä ite teki, että pitääks olla kateellinen vai voiks salaa halveksia." (156) Kilpailu on rakennettu sisään niin koulutusjärjestelmään kuin lasten harrastuksiin, mutta samalla menestyminen on paheksuttava ongelma, joka on nopeasti tasapäistettävä pois päiväjärjestyksestä.
     Yhdessä some-aikakauden jatkuvan läsnä- ja mieltäolon vaatimuksen kanssa tuo kaksinaismoralistinen asetelma tuottaa Y-kansalle haasteita ja paineita, joista heidän vanhempansa eivät tiedä mitään. Vakavasti ottaen siinä ei ole mielestäni mitään väheksymisen tai pinnallistamisen arvoista. Minäkeskeinen kilpailukulttuuri ajaa meidät esimerkiksi siihen, että nykyvanhemmat tahtovat lapsestaan mieluummin kiusaajan kuin kiusatun samalla, kun kauhistelemme konservatiivisia ja väkivaltaisia kehityssuuntia yhteiskunnassa. Tällainen maailmankuva on yksinkertaisesti vastenmielinen.
     SAD91RL kertoo Joonalle Anna Odellin Luokkajuhla-elokuvasta:
"siinä on sellane kohtaus kun ne tekee jotain mindmappii
sen annan luokkakavereiden välisest hierarkiasta
että kuka kiusas ketä, ja kuka oli johtaja jne
niin siin se anna sijottaa eka ittensä sinne pyramidin pohjalle
mut sen joku assari on sillee, että hei,
sä oot nyt menestynyt taiteilija
joka tekee täst aiheesta leffaa
sä oot tääl koko vitun pyramidin yläpuolella
riippumatta siitä onks edelleen haavoittuvainen olo vai ei" (229)
     Oman itsetuntoni vuosien kiusaamiskierteessä paloitelleena uskon tietäväni jotain siitä, miltä tuntuu kiivetä pyramidissa ylöspäin ja tuntea voitonriemua alhaalla häilyviä pisteitä kohtaan. Samalla haavoittuvainen olo ei kuitenkaan täysin helpota enkä voi kuvitella, että äitinä tahtoisin omasta lapsestani kiusaajan, joka "osaa tarvittaessa lyödä takaisin". Sen sijaan toivoisin, ettei hän häpeäisi reilusti omalla työllä ansaitsemiaan saavutuksia, vaikka ne tuottaisivatkin toisissa ihmisissä kateellista halveksuntaa. Tärkeintä on itse kunnioittaa myös eri tavalla ajattelevia, minkä tuo vaahtosammuttimien sukupolvi kenties ehtii vielä oppiakin – aika pelottavasti ehkä kantapään kautta.
     "Ja sua on opetettu että se mitä sä sanot on tärkeetä, ja se mitä sä ajattelet on objektiivista, ja se mitä sä haluut on hyvää, ja siks hyvä maailma olis sellanen missä kaikki ajattelis niin kuin sä, kaikkien pitäis tulla samanlaisiks kuin sä, tai siis sellaisiks kuin sä haluisit tulla, parhaassa mahdollisessa maailmassa, ilman kaikkia sun kiusallisia "poikkeamia" mistä sä yrität niin kovasti "parantua". Mut mitä jos maailmasta tulis kertaheitolla parempi yksinkertaisesti sillä, että sä vaikenisit?" (414)
     Mitä, jos maailmasta tulisi kertaheitolla parempi yksinkertaisesti sillä, että sinä jatkuvan analyyttisen poliittisen räksyttämisen sijaan ihan vain katsoisit sitä Netflixiä peiton alla – päivittämättä asiasta someen? Mitä, jos sinulla ei olisikaan mielipidettä ihan kaikkeen? Esimerkiksi tämän takia. Henkilökohtaisesti taidan tarvita seuraavaksi jonkin erityisen epähektisen maailmankirjallisuuden klassikon.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

MAAILMANALKUJA (Paperi T: post-alfa)

Aloitamme tunnustuksella: Kun mieheni jonkin aikaa sitten alkoi yhä useammin kuunnella Ruger Haueria, huokailin teatraalisesti, ettei taas tätä. Rap-musiikki ei tosiaan ole kolahtanut sen jälkeen, kun alakoulussa oli sosiaalisesti suotavaa kuunnella innoissaan Pikku G:tä. Ei se kolahda vieläkään, mutta olen sentään oppinut suhtautumaan räppäreihin mahdollisesti ihan potentiaalisina ihmisinä.
     Jatkamme kielitieteilijän vastuuvapauslausekkeella: Sattuu silmiin tuo Paperi T:n post-alfan (Kosmos 2016) kirjoitusasu, josta puuttuu teosnimikkeelle ominainen iso alkukirjain. Sitä kuitenkin näyttävät käyttävän kuivissa asiayhteyksissäkin niin kustantaja Kosmos kuin Hesarin kulttuurisivut, joten en lähde sooloilemaan. Ehkä tahdomme korostaa post-alfauroksen mitäänsanomatonta postiutta sillä, ettei laji ansaitse edes isoja alkukirjaimia.
     Päädymme lopulta itse asiaan: Kaikki muu sattuukin sitten vain nauruhermoon tai sydämeen, koska post-alfa on nerokas. Y-sukupolven edustajana minun ehkä kuuluu sitä lukea ja siitä vaikuttua, mutta on tässä muutakin. Paperi T tekee runoissaan niin tarkkoja huomioita ja oivaltavia rinnastuksia, että saan niistä hengenahdistuksen lisäksi suurta tyydytystä. "olemme pahoillamme / sukupolvenne oli amputoitava / terveellä jalalla voit vielä hypätä benjihypyn / narulla tai ilman" (12)
     Wikipedian mukaan "Y-sukupolvea on arvosteltu pinnalliseksi, kärsimättömäksi ja kykenemättömäksi sietämään epäonnistumisia". Samaa kriittistä linjaa jatkaa post-alfa, jossa ensimmäisen maailman ongelmat ovat niitä oikeita ongelmia: "pelkään et sanon jotain tyhmää / ja joku tyyppi twitteristä tuhoaa mun elämän / voidaanko kommunikoida vaan giffeillä / ahistaa.jpg" (18). Kokonaan toinen kysymys on, onko tällaisista uhkakuvista ahdistuminen lopulta turhaa. Esimerkiksi vuosi sitten teki mieli kysyä nyt jo edesmenneeltä Teri Niitiltä, tuntuvatko Lähi-idän kriisit henkilökohtaisesti yhtä kovalta moukarilta kuin joku tyyppi Twitteristä.
    Post-alfaan lajina kohdistuu samalla tavalla ristipainetta kuin häntä edeltäneisiin miessukupolviin. Nyt saa näyttää tunteensa, mutta pitäisi kuitenkin välttyä olemasta liian pehmo. Samalla on melkein pakotettu kantamaan harteillaan valkoisen miehen taakkaa sekä niiden edellisten sukupolvien munausten että nykyisten suvaitsemattomien Odin-kansalaisten tekemisten johdosta. "älkää unohtako valkoista heteromiestä / ja hänen hätäänsä / ruuhkabussin katosta roikkuu pieniä hirttosilmukoita / jonain päivänä kaipaan vielä tätäkin" (10)
     Ahtaita paikkoja ja ihmisjoukkoja kammoavana kahvojen vertaaminen hirttosilmukoihin tuntuu loogiselta, mutta kyse on muustakin. Lopulta jokaisen ihmisen pahin vihollinen katsoo peilistä. Se tunne ja sen toivon mukaan aiheuttama vastuun ottamisen tarve on jotain, josta olen Y-ominaisuuksien joukossa erityisen ylpeä. "en pelkää hirviötä sängyn alla / pelkään hirviötä joka nukkuu sängyssäni / käyttää nimeäni / puhuu suullani" (62)
     Kyynisyys sen sijaan jakaa ajatuksiani. Post-alfan ilmestymisen jälkeen sosiaalisessa mediassa syntyi #teeomapapruruno-ilmiö, jossa ihmiset piruilivat Paperi T:n lyriikalle tuottamalla Twitterin täyteen teatraalisia näköiskappaleita. Tarkoitus oli kaiketi osoittaa, että ei tuo nyt niin hienoa ole. Naurakaa hetki ja keskittykää sitten oikeisiin asioihin. Runoilija itse oli toki varautunut reaktioon jo satiirisessa takalievetekstissään: "– – kynnys kritikoida esikoinen oikeasti kriittisesti olennaisesti kasvaa kun ennen ensimmäistäkään runoa jamppa on jo nostettu jalustalle suomiräpin pentti saarikoski – –".
     Tällainen etukäteen suojautuminen tuntuu olevan nykyään puoliksi pakollista. Kun jo ennalta on liikkeellä sillä asenteella, ettei tämä nyt niin tärkeää minulle ollut, voi myöhemmin legitiimisti todeta, että tämä nyt tosiaan oli puoliksi vitsi. Se on surullista, sillä vilpittömästi toivoisin meidän Y-yksilöidenkin kykenevän iloitsemaan niin omasta kuin toistemme puolesta. Asian ei siis olisi välttämättä oltava näin: "kun hyväksyt ettet tule koskaan kirjoittamaan mitään / yhtä kaunista kuin daven pieni ja hento ote / voit lakata stressaamasta ja jatkaa namedroppailua" (87).
     Kollektiivisessa itseironiassaan ja nerokkaissa rinnastuksissaan post-alfan runot tuovat itse asiassa usein mieleeni alleviivatun kauheita runoja kynäilevän Antti Holman. En ole varma, onko se tarkoituksenmukaista, sillä aidosti pidän post-alfaa realistisena sukupolvikuvauksena, jonka tekotaiteelliseksi ja naurettavaksi kritisoiminen on usein merkki siitä, että osui ja upposi.
     Sitä paitsi antaa kokoelma meille nähdäkseni paljon toivoakin. "laske kaikki maailmanloput ja alut / kumpia on enemmän" (78), runoilija kehottaa. Meillä ihmisillä on taipumus ajatella, että juuri oman sukupolvemme aikana tapahtuvat muutokset ovat mullistavia ja maailmanhistoriassa totaalisen käänteentekeviä, jopa apokalyptisia. Historia on kuitenkin osoittanut, että ajatus on egosentrinen ja harhainen. Olen varsin vakuuttunut siitä, että maailmanalkuja on vähintään yhtä paljon kuin -loppuja.
     Ajan hengen mukaisesti kuitenkin totean jo näin ennalta, että tulkintani todenperäisyyden saa ilman muuta kyseenalaistaa. Kuuluuhan post-alfan viimeinen runokin näin: "nää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin" (93)

maanantai 9. tammikuuta 2017

RUPES SIINÄ PIIRTÄMÄÄN (Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista)

Taisin todeta vuoden lopuksi, että Reko Lundánin realistisissa teoksissa Helsinki ei ole hetkistäkään kaunis. Uuden vuoden aluksi tämä ajatus sai kunnolla tasoitusta toisesta ääripäästä. Mikä parasta, pääkaupunkimme kauneus ei edes ollut göstamaisesti unta ja turhaa unelmaa, vaikka Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016) koostuukin kaupunginarkkitehdin 1800-luvun yöpäiväkirjoista.
     "Tämä on kirkontekijän ensimmäinen ja tärkein oppi. Piirrä kirkkosi niin, että siihen jää enemmän hiljaisuutta kuin rakennusainetta." (67) Engelin intohimoisin ja pitkäkestoisin projekti oli päiväkirjan mukaan tulevan tuomiokirkon piirtely Suurtorille, mutta lainaus tiivistää myös romaanintekijän keskeisen opin. Koska Finlandia-voittaja koostuu nimensä mukaisesti akvarelleista – lyhyistä päiväkirjamerkinnöistä neljältä vuosikymmeneltä – jää rakennusaineiden väleihin paljon hiljaisuutta.
     Toki hiljaisuuskin on suhteellista: "Kaupunki ei ole äänetön, vaikka niin ensin kuvittelee. Aina on jokin toista vähäisempi hiljaisuus, joka liittyy seuraavaan, ehkäpä jo korvin kuultavaan." (15) Engelille hiljalleen hahmottuva pääkaupunki on värien, muotojen, mittasuhteiden ja materiaalien ohella muun muassa inspiroivia ääniä ja tuoksuja. Vaikka kaupungin infrastruktuuri on pahasti keskeneräinen ja erilaiset kulkutaudit jylläävät, näkymä ei ole lohduton vaan nimenomaan hetkisen kaunis.
     Kauneus aiheutuu suurelta osin akvarellien runollisesta kielestä. Kieli on itse asiassa niin kaunista, että jo muutaman sivun luettuani aloin pyörryksissä surra romaanin loppumista. Haastatteluissa Viikilä on myöntänyt salakuljettaneensa tarkoituksella lyriikkaa proosateokseen; jälkimmäisellä tunnetusti saa enemmän mainetta, mammonaa ja merkittäviä palkintoehdokkuuksia, vaikkei erottelulle varsinaisesti olisi perusteita.
     Osa akvarelleista on suorastaan aforistisia aivan sellaisinaan. "Varsinkin suomalaiset tuntuvat nauttivan tuulesta, jossa voi olla suuremman armoilla tarvitsematta kohdata toista ihmistä. He tarvitsevat puhurin, koska vaativat niin paljon toisiltaan." (25) Rakkaus kohdistuu ennen kaikkea kaupunkiin ja arkkitehtuuriin, mutta on Engel toki myös tavallinen mies haavoineen: "On vaikea tietää etukäteen herättääkö toisto kiintymystä vai kyllästymistä." (28)
     Kun Baba Lybeckin Finlandia-ratkaisua vasta jännitettiin, todettiin varsin monessa yhteydessä, että ehdokkaita yhdistää maahanmuuttajan näkökulma. Näin varmasti on, sillä Engel (ja etenkin hänen vaimonsa) tuntee alusta alkaen outoa vierautta ja syyllisyyttä hyisessä Itämeren helmessä. Ympäröivän yhteiskunnan asenne on kuitenkin ratkaisevasti erilainen kuin nykyään. Hienoa herraa kumarrellaan ja jopa ylistetään joulukirkossa. Häntä ei suinkaan syytetä kalliista omaisuudesta tai katsota sen mitätöivän oikeutta helsinkiläisyyteen, kuten juuri maahanmuuttajasukujen vauraaksi rakentama maa nykyään mielellään tekee.
     Myös Engelin kulttuurinen pääoma tunnustetaan, vaikka hän itse toistuvasti vähättelee sen merkitystä. "Välillä kuulen puhuttavan sivistyneistä seurapiireistä, joissa pärjätäkseen olisi tunnettava jokin ajankohtainen kirja tai ooppera, mutta voin kaikkialle kutsuttuna vakuuttaa, että mitään sivistyneitä seurapiirejä ei ole, mitään merkittäviä aiheita ei käsitellä, mitään älyn salamaailmoita ei ole, vain pelokasta kuulumisten vaihtoa, joka sekin on enemmän kuvitelmaa ja toivetta siitä, miten haluaisi elämänsä olevan kuin todellisia asioita." (83)
     Tämän kaltaiset ulostulot saavat minut pohtimaan, onko Engel kaikessa vieraantuneisuudessaan sittenkin lopulta suomalaisempi kuin moni suomalainen. Sisäänpäinkääntynyt ja hieman neuroottinen arkkitehti on seesteisimmillään oman puutarhansa armollisessa hiljaisuudessa. Hän pohtii usein, mitä toiset silmäätekevät mahtavat hänestä ajatella. Ilmiselvästi Engelillä on myös minulle niin tuttu huijarisyndrooma, joka saa hänet pelkäämään suunnitelmiensa surkeuden paljastumista. Huoli lienee aiheeton, kun jälleen tämän päivän Helsingin Sanomista saimme lukea maan kalleimpien arvoasuntojen sijaitsevan miehen nimeä kantavan Engelinaukion ympäristössä.
     Arkkitehti ottaa minua suuresti kiehtovan näkökulman myös politiikkaan: "Olen aina ahdistunut ihmisistä, joilla on vahvoja mielipiteitä tai jopa ideologia, sellainen tarkoittaa aina kyvyttömyyttä ajatteluun tai ajattelun tietoista lopettamista useimmiten seuraelämän helpottamiseksi." (146) Ideologia helpottaa, mutta ajaa käytännössä aina sivuuttamaan muut ideologiat ja väheksymään omalle ajattelulle esitettyjä vasta-argumentteja.
     Olen ennenkin aavistellut paremman maailman syntyvän lopulta siten, että yhä useampi olisi valmis tarkastelemaan kriittisesti omaa ajatteluaan ja myöntämään sen heikkoudet. Mielipiteitään voi ja pitää muuttaa – jopa nauraen, kuten Engel kertoo parhaiden ystäviensä tekevän. Edessä oleva vaalikevät antanee meille tosin näyttöjä enimmäkseen päinvastaisesta.
     Olen tullut antaneeksi Engelille jos jonkinmoisia määritteitä: hän voi olla saksalaisen ohella aavistuksen suomalainen, vähän neuroottinen, mies, aviomies ja isä sekä tietenkin arvonsa ansainnut arkkitehti. Ennen kaikkea hän on kuitenkin ihminen, joka ei saa rauhaa. Miehen syyllisyyttä tulviva ja armoa aneleva purkaus viimeisinä kuukausinaan koskettaa niin syvältä, että kyyneleet nousevat silmiin.
     "Sano, etten minä tappanut tyttöjäni vaan annoin heille yltäkylläisyyttä, jota Berliinissä ei olisi ollut, sano etten tehnyt tätä itseni vuoksi ja että itseltäni piilossa olen pyyteetön, hyvä ihminen." (209) Totta kai minä tiedän, että tämän niin sanotun Engelin ajatukset ovat kirjailija-Viikilän mielikuvituksen tuotetta. Mutta että itseltäni ja omalta ruoskinnaltani piilossa olisin pyyteetön, hyvä ihminen – siinä toive, jonka todella voi allekirjoittaa.